“Kids need to wonder about the world, explore and play in it, and by doing so learn the skills of self-reliance and problem-solving they’ll need as adults."

Tähän johtopäätökseen on hiljattain tultu Utahin osavaltiossa, ja sen myötä siellä rukattiin osavaltiolakia niin, että vanhemmilla on oman harkintansa mukaan mahdollisuus jättää lapsi ilman valvontaa, ilman pelkoa tulla rangaistuksi. Kerrassaan fiksuja lainsäätäjiä tuolla Utahissa! (Koko jutun Utahin uudesta laista voi lukea täältä.)

Onneksi "free range" vanhemmuuden toteuttaminen on sujunut ihan hyvin täällä Lake Placidissakin. (Ja nyt haluan tehdä eron "free range" ja ns. vapaan kasvatuksen välille. Ensin mainittu ei aiheuta haittaa, mielipahaa tai vahinkoa kenellekään muulle kuin korkeintaan subjektille itselleen. Jälkimmäinen aiheuttaa haittaa kaikille ja kaikelle.) Ainakaan vielä emme ole saaneet syytteitä siitä, että jälkikasvumme kuljeskelee vapaina kaduilla ja metsissä. Harmi vaan, että olemme saaneet edustaa tätä kasvatuksellista lähestymistapaa melkolailla yksin. Kavereita katu- ja metsäseikkailulle ei kerta kaikkiaan löydy, vaikka "huoletonta" suhtautumistamme usein ihaillaankin (ja yhtä usein paheksutaan ja kauhistellaan). 

Huoleton on lainausmerkeissä siksi, että oikeasti huolta kyllä riittää. Kaikenlaisia asioita voi sattua kun lapset touhuilevat aikuisten kontrollin ulottumattomissa. Mutta sehän siinä on tarkoituskin. Että lapset kasvavat luottamaan omiin kykyihinsä ja löytämään omat rajansa, ilman että aikuinen määrittää mitä ne ehkä ovat. Että lapset kasvavat löytämään ratkaisun pulmatilanteeseen itse, ilman että aikuinen tekee sen heidän puolestaan. Sitä kun odottelee tapahtuvaksi, kyllä siinä aika monta huolen hetkeä saa viettää.

Free range -vanhempia syytetään usein laiskuudesta. Ne eivät vaan jaksa katsoa lastensa perään. Ja tyhmiäkin, tai ainakin ajattelemattomia ne taitavat olla, kun eivät ymmärrä lastensa parasta. 

Vastaiskuna syytän curling-vanhempia itsekkyydestä. Ympäristölle ja itselleen he uskottelevat suojelevansa lapsiansa (mikä muuten on pidemmän päälle tosi tyhmää ja ajattelematonta :D), mutta pohjimmiltaan he taitavatkin itsekkäästi suojella itseään. Suojella itseään siltä kouristavalta huolissaan olemisen tunteelta, mikä free range -vanhemmille on jokapäiväistä kauraa. "En ikinä antaisi itselleni anteeksi sitä, jos lapselleni kävisi huonosti", on tuttu lauseenparsi curling-vanhemman suusta. Eli he itsekkäästi haluavat suojella itseään myös itsesyytöksiltä, JOS jotain sattuu. 

Ja curling-vanhempien lapsillehan sattuu. Lempitarinani elävästä elämästä on eräs äityli, joka aina kulki varjona lapsensa perässä, varoittelemassa ja estelemässä, eikä ainakaan koskaan halunnut päästää lastaan sisäleikkipuistoon. "Vain kuolleen ruumini yli! Ne ovat ihan vihonviimeisiä paikkoja! Niissä aina sattuu jotain!" äiti julisti. Mutta lapsi vinkui ja vonkui ja mankui. Kun kaikki muutkin pääsevät. Ja sitten äiti myöntyi, vaikkei ollut edes kuollut ruumis. Jäi kotiin odottelemaan sydän sykkyrällä, kun lapsukainen lähti kaverisynttäreille sisäleikkipuistoon. Odottelemaan puhelua, että nyt on jotain sattunut. Että pääsisi sanomaan "mitäs minä sanoin".

Ja niinhän se puhelu tuli. Tietenkin. Lapsella oli jalka poikki, tietenkin. Koska oli motoriikaltaan vähän kömpelö, kaiken varoittelun ja estelyn tuloksena. Koska ei ollut siihen ikään mennessä vielä todella oppinut mitä pystyy tekemään, ja mitä ei kannata tehdä. Olihan se hänelle kerrottu, monta sataa tuhatta kertaa, mutta on aika eri asia oppia kokemalla kuin kuuntelemalla. 

Tietenkin free range -lapsillekin sattuu välillä. Sehän siinä on tarkoituskin. Mutta kun omaa katrastani katselen, niin voisin väittää että mitään holtittomia hurjapäitä niistä ei ole tullut, keskimääräistä järkevämpiä ja rauhallisempia ennemminkin - kantapään kautta oppimalla. Pikkuveli on viimeiset viikot paininut henkilökohtaisessa kriisissä, koska ei ole vieläkään uskaltanut hypätä isosta hyppyristä, vaikka on kiivennyt sinne monen monta kertaa ja aina päättänyt että "NYT mä hyppään". Omien sanojensa mukaan hän on niin nössö, paljon nössömpi kuin "kaikki muut", ja sellaiset tuntemukset tietysti korpeaa nuorta miestä kovasti.

Olisin varmasti ylpeä jos hän isosta tornista joskus leiskauttaisi, mutta olen kyllä tosi ylpeä tästäkin tilanteesta. Jonkin sortin tyhmänrohkeuttahan siinä kysytään, jos hyppää korkealta jonnekin, mihin ei edes näe. Niinpä olen kertonut Pikkuveljelle ettei hän oikeastaan ole nössö vaan rohkea, niin rohkea että voi olla hyppäämättä vaikka "kaikki muut" vieressä usuttavat. Tyhmä hän sen sijaan ei ole. Ei kannata hypätä jos tuntee ettei kyvyt riitä siihen. Ainakaan vielä. 

No niin, vaikka Utahin uusi laki meitä suosisikin, sinne meidän ei kuitenkaan tarvitse muuttaa, sillä OLEMME TULOSSA SUOMEEN! Free range -lapsuuden ja -vanhemmuuden tyyssijaan!!! On se curling tosin tainnut sinnekin rantautua, mutta ainakaan se ei ole lainsäätäjien ja vakuutusyhtiöiden sanelemaa kuten täällä. Pikkuveli odottaa muuttoa kuin kuuta nousevaa. Jospa vihdoin saisi kaltaistaan seuraa kaduille ja metsiin. Minäkin odotan sitä kovasti, ja monia muita asioita. Ja tulen kaipaamaan vähintään yhtä montaa täältä. Juttu siis jatkuu... vielä hetken.