Vuosi elämää Amerikassa tuli täyteen tällä viikolla. Sen kunniaksi on aika kääntää blogissakin uusi sivu. Postauksia lähetän tästä lähtien MINÄ, ei joku asioita ulkopuolelta tarkkaileva Äiti vaan. Perheemme olkoon "me". Olkoon tämä käänne symbolina Amerikkaan kotiutumisellemme, jonka huomasi erityisen selvästi seitsemän viikkoa kestäneellä Suomen-lomalla. Ilmeettöminä, tai sitten hapannaamaisina läpi katsovat vastaantulijat harmittivat, ja eräs puoli ysin uutisissa täysin vakavalla naamalla lausuttu ukaasi puolestaan huvitti suuresti. Ajatelkaapa nyt tarkemmin: eikö ole aika hassua, että päivän pääuutislähetyksessä alkumetreillä määrätään, että nyt on alettava pakastaa mansikoita tai jää kokonaan ilman? Mikä muu kansa kuin suomalaiset pakastaa joka jumalan vuosi parin viikon ajan hiki hatussa MANSIKOITA? Ja asiasta vaahdotaan jokaisessa vakavasti otettavassa mediassa? Eihän mansikkaa epäkiitollisempaa pakastettavaa olekaan. Pakastettu mansikka on etäinen irvikuva tuoreesta. Espanjasta Suomen talveen raahatut geenihirviömansikatkin pesevät mennen tullen pakastemansikat. Suomalaiset ovat outoja, ja vähän hellyyttäviäkin. Mansikkamanian kanssa samaan sarjaan kuuluu ilmiö, jossa yksi ainoa kaupan ovet sulkeva arkipyhä aiheuttaa rismojen ja sitimarkettien parkkipaikoille ja kassoille maailmanloppua enteilevän ryntäyksen. Nyt on PAKKO ettei vaan jää ILMAN kun NAAPURIKIN sai.

Uuden vuoden lupauksena bloggaus muuttukoon myös säännölliseksi. En enää kirjoita moninaisin sanankääntein (pelkästään) suurista ja ihmeellisistä asioista, vaan ihan jokapäiväisistä sattumuksista. Sillä uskomatonta mutta totta: arki on ihan tavallista jopa Amerikassa.Tai sitten aiemmin suurilta ja ihmeellisiltä tuntunteet asiat ovat vaan muuttuneet meille arkisiksi.. Olen esimerkiksi oppinut sujuvasti tervehtimään ventovieraita vastaantulijoita kysymällä kuulumisia, vaikka tiedän vastauksen jo etukäteen eikä se edes kiinnosta minua. Olen myös oppinut vastaamaan itse kuulumisten kyselyyn sanomalla "hyvää" ja hymyilemällä hampaat välkkyen (joo, meillä on kylppärin kaapissa hampaidenvalkaisumuotteja), vaikka jaloissa pyörisi kolme karjuvaa ja toisiaan mäiskivää poikaa ja kuka tahansa voi nähdä ja kuulla kilometrin päähän, että juuri nyt ei todellakaan mene hyvin.

Mutta mitä meille siis kuuluu tänään? Aamulla kävin Isoveljen kanssa Whitefacella heittelemässä frisbeegolfia. Tämä liittyi kasvatusmetodeissani kategoriaan "lahjonta". Isoveljellä oli kuluvalla viikolla motivaatio-ongelmia (kalliin, ja jo maksetun) futisleirin suhteen, ja niinpä lupasin heittelysession jokaista kärsittyä leiripäivää kohden. Ja koska lupaukset on pidettävä ja esimerkkiä sen suhteen näytettävä, menimme heittelemään vaikka mieluummin olisin lähtenyt löhöämään rannalle.

Tällä hetkellä Isoveli ja Keskiveli ovat trampoliinilla, ja ruiskuttavat toisiaan taas kerran märiksi juomapulloilla. Mukavaa, että niillä on aina silloin tällöin hauskaakin keskenään - vaikka sitten esteetikon silmäni saisivatkin kärsiä ympäri kylppäriä lojuvista märistä t-paidoista ja shortseista. Me kun olemme jo niin amerikkalaisia, ettei meillä ole kuivaustelinettä tai -narua, pelkkä kuivausrumpu vain (ja lukuisin eri aromein varustettuja kuivausrumpuun tarkoitettuja tuoksulappuja kuten kunnon amerikkalaisella pitääkin).

Pikkuveli puolestaan etsii tuolla touhukkaana muovailuvahojaan ja odottelee malttamattomana Isiä kotiin töistä - oikeastaan tosin lähinnä siksi, sillä aamulla ostetut karkkipäiväkarkit ovat unohtuneet Isin takin taskuun. Minä odottelen Iskää kotiin, että päästäisiin yhteiselle metsäretkelle ja saisin loput sykemittarini vaatimista kevyen liikunnan minuuteista tämän viikon osalta täyteen. Sitten voi hyvillä mielin ostaa illalla elokuviin jotain hyvää... Että olisi edes jotain lohduketta, jos vedänkin lyhyemmän korren ja menemme katsomaan toimintakomediaa (30 Minutes Or Less) eikä draamakomediaa (Crazy Stupid Love).

Ihan perussettiä siis. Ja sitä pitää tuleman jatkossakin. Arkisia paljastuksia, ehkä lyhyemmin ja ytimekkäämmin kuin tänään, mutta ihan (tai ainakin melkein) joka päivä. Sovitaanko vaikka, että jos en jonain päivänä saa blogiin aikaiseksi sanaakaan, teen 200 istumaannousua? Toisen amerikanvuoden päätteeksi tiedätte harmaasta.. eikun puna-sini-valkoisesta arjestamme joko tosi paljon tai sitten mulla on järjettömän hieno sixpäkki.