Kävin siskon kanssa rantalomailemassa. Kätevää asua maassa, jossa kotimaan matkailu voi tarkoittaa ilmastosta toiseen siirtymistä! Meillä oli siskon kanssa ihanaa, eikä huolen häivää kotijoukkojen pärjäämisestä. Kotiin päästyämme päivitimme kilvan Facebookiin, miten hienosti ukkokultamme olivat hoitaneet homman: siivonneet, ruokkineet nälkäiset suut, hoitaneet lääkärit ja harrastukset. Kyllä meillä sitten on hienot miehet. 

Jälkeenpäin tajusin, että onhan nuo toisaalta vähän surullisia päivityksiä, etenkin suomalaisnaisten tekemiksi. "Meillä" siellä skandinaaviassa kuvitellaan, että olemme tosi tasa-arvoisia sukupuolten kesken. No, palkkaeroa toki vielä on, mutta perheissä ollaan tasa-arvoisia. Nykyaikana ei ole enää miesten hommia ja naisten hommia. Miksi sitten kuitenkin ihana tilanteemme kirvoitti tuollaisen päivityksen? Meidän kummankin ukot juoksee maailmalla minkä kerkeävät, eivätkä he koskaan erityisesti päivittele miten hienosti me osaamme laittaa ruokaa pöytään oikein monta kertaa päivässä ja muistaa jumpat ja ladata pesukoneen ja laittaa lapset sänkyyn.

Eipä sitäkään tosin erikseen ihmetellä, miten kätevästi poraan taulut seinään, naulaan jouluvalot räystäisiin, huollatan auton tai käyn vetelemässä kiekkoja tai palloja maalissa oleville pojille :D Eikä siinä mitään ihmettelemistä olekaan. Meillä siis taidetaan todellakin olla tasa-arvoisia. Mutta Facebookiin on kiva laittaa juttuja, jotka saavat ihmiset reagoimaan - sitä vartenhan se vähän niin kuin on. Ja meidän päivityksiemme saamista kommenteista päätellen kaikilla ei selvästikään ole miehiä, jonka ansiosta tyttöjen lomat (ja etenkään miellyttävät paluut niiltä) olisi itsestään selvyys nykypäivänkään Suomessa. Jos nainen ei ole puunaamassa ja paapomassa, sitä ei sitten tee kukaan. 

Tuo ei itse asiassa päde kyllä meillä mitenkään päin.. taidan olla ihan poikkeuksellisen huono puunaamaan ja paapomaan. Meillä voisi sanoa, että jos mies ei ole puunaamassa, sitä ei sitten tee kukaan :D Paapomistaitonikin ovat vähän niin ja näin. Ruuissa osaan kyllä ihmisiä pitää, mutta en vissiin ole kovin äidillinen. Edelleenkin välillä havahdun ihmettelemään, että miten mulle onkin siunaantunut oikein kolme lasta? MINULLE?? Miten ne tuohon tupsahtivat, kuka ne tilasi? Ihan tolkkuja ne silti taitavat olla, vaikken todellakaan ole ollut mikään lastenhoito- tai kasvatusoppaiden suurkuluttaja. Hengissä ovat, siitäkin huolimatta että mottoni on danger first, safety last.

Ajatella, että nuorimmaisenkin olen tällä hälläväliä-tyylillä onnistunut saamaan jo peräti 9-vuotiaaksi. Järjestämme tällä hetkellä kovalla tohinalla synttäreitä. Sellaisessa hommassa olen ehkä parhaimmillani äitielementissä: kakkuja ja teemaherkkuja on niin hauska suunnitella. Jossain vaiheessa sekin kyllä vähän tökki, kun tuntui että synttäreitä sai olla järjestämässä tämän tästä. Mutta nyt juhlat haluaa enää vain nuorin. Aion ottaa ilon irti näistä viimeisistä kerroista. Enkä todellakaan aio siivota etukäteen sekuntiakaan. Elämä opettaa: lasten synttäreitä valmistellessa siivous on suurinta mahdollista ajan ja energian tuhlausta.

Se on kyllä ihanaa, että kaikki lapset ovat perusterveitä. Synttärikakkuun voidaan laittaa maitoa ja jauhoja ja pähkinöitä mielin määrin, mitään allerigioitakaan ei ole. Sellaiseen mäihäänkin tavallaan turtuu ja tottuu, kunnes tapahtuu jotain sellaista joka muistuttaa, että toisinkin voisi olla. Eilen töissä sattui sellainen dramaattinen tilanne. 2-vuotias diabeetikkotyttö (erään opettajan oma lapsi) onnistui jotenkin pääsemään käsiksi insuliinipumppuunsa, ja tyhjensi sen sisällön kerralla sisäänsä. Huonostihan siinä sitten kävi. Kun ambulanssi kurvasi pois koulun pihasta tyttö ja äitinsä mukanaan, ajattelin millaista sen äidin elämä mahtaa olla. Siinä olisi vähän pakko elää "safety firsl" edellä, jos arkeen kuuluisi jokin sairaus joka hoitamattomana on hengenvaarallinen.

Kaiken kaikkiaan tässä on käynyt hirveä mäihä. Että on saanut olla niin onnekas että on tällainen onnellinen perhe. Sen luona on ihana olla, siitä voi olla välillä erossa hyvillä mielin, ja sitten taas palata kotiin onnellisissa tunnelmissa.

(No niin, tästä tuli sitten taas tällainen tyypillinen pitkän tauon jälkeinen päivitys. Tauko syntyy, kun ei muka ole mitään mielekästä kirjoitettavaa, ja sitten kun alkaa vääntää tikusta asiaa, loppua ei meinaa tulla ja juttu polveilee kuin kevätpuro. Mutta kai tässä joku punainen lanka oli. Ehkä. Se onni.)  

(Photo: Stephanie Hatton Photography - kiitos Sailukka!)