Ohhoh ja hupsista keikkaa. Kuusi vuotta on tänään kulunut siitä, kun me oman elämämme kolumbukset löysimme Ameriikkaan. Harvoin tulee luetuksi vanhoja postauksiaan, mutta nyt palasin vuosipäivän kunniaksi pitkästä aikaa alkuaikojen tunnelmiin (mutten valitettavasti kuviin - ensimmäisen kahden vuoden kuvathan hävisivät täältä blogista bittiavaruuteen :( ). Kyllä sitä onkin ollut oikea liisa ihmemaassa, ja kokenut mainitsemisen arvoiseksi asiat, joille tänään ei soisi ajatustakaan!

Vallitseva säätila on tällä hetkellä hyvin samanlainen kuin kuusi vuotta sitten. Hellettä pukkaa, emme tainneet nauttia Suomessa tänä kesänä yhdestäkään yhtä lämpimästä päivästä kun täällä on ollut koko viikon. Eikä sääennusteen mukaan loppua näy. Kesää todellakin on siis vielä jäljellä, ja se sopii allekirjoittaneelle paremmin kuin hyvin! Olemme siis olleet paljon rannalla, sillä samalla jolta löysimme itsemme myös ensimmäisenä Amerikan-päivänämme kuusi vuotta sitten.

Se on näin elokuussa tupaten täynnä porukkaa. Kun toissapäivänä menimme rannalle ekaa kertaa kuuden viikon Suomi-turneen jälkeen, yritin hakea katseellani ihmismassasta edes yhden henkilön jonka kanssa vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Low seasonina se ei ole vaikeatakaan; kun kuljeskelee 3000 asukkaan kylänraitilla näinkin monen vuoden kokemuksella, yksi jos toinen vastaantulija on vähintään hyvänpäiväntuttu. 

Mutta kun on peak season, sanotaan, että Lake Placidin väkiluku jopa kymmenkertaistuu. Rannalle pakkautunutta massaa katsellessani en epäillyt sitä hetkeäkään. Samalla nousi mieleeni myös ensimmäisten Amerikan-viikkojemme fiilis siitä, että olimme tulleet vain käymään. Emme oikeastaan kuuluneet tänne. Olin nimittäin mielessäni kuvitellut, kuinka löytäisin heti paikalla ulospäinsuuntautuneista amerikkalaisista paljon ystäviä. No ei ehkä suorastaan ystäviä, mutta jonkin sortin kontakteja kumminkin. Naapuruston rouvat tulisivat jonossa ovellemme toivottamaan tervetulleeksi cookie-tarjottimineen. Niinhän tapahtuu pikkukaupungeista kertovissa tv-sarjoissa. 

Mutta nuo pikkukaupungit eivät ole turistirysiä. Paikkoja, joissa parveilee laumoittain ihmisiä jotka kyllä vastaavat hymyillen katsekontaktiin kuten Amerikassa kuuluu, mutta jotka eivät tee elettäkään halutakseen sen enempää tutustua. Heillä on omat ystävänsä siellä, minne kohta loman jälkeen palaavat. Tai jos he ovat paikallisia, he luulevat sinua turistiksi johon ei erityisesti kannata tutustua. Turisti lähtee kuitenkin pian matkoihinsa, mikä on oikeastaan ihan hyvä. Turistit ovat toki kaupungin elinehto (mistä syystä niitä pitää kohdella ystävällisesti), mutta myös aika rasittavia, sillä heidän takiaan kotikaupungista ei löydy millään parkkipaikkoja yhtään mistään. Turistit ovat teiden tukkoja, ja estävät arkesi soljumisen ajamalla hitaasti koska eivät ole  ollenkaan varmoja mihin ovat ajamassa. Sitä paitsi eihän sitä nyt voi ajaa reippaasti kun joka paikassa on upeita vuorinäkymiä ja vesiputouksia ja kivoja turistikauppoja ja ravintoloita joita pitää pällistellä ja ihmetellä ja ihastella. Tätä en tietenkään hoksannut kuusi vuotta sitten, sillä olin aivan liian keskittynyt tekemään niin itsekin. Ilmankos minua luultiin turistiksi, johon ei kannata tutustua. 

Yhden kerran rannalla tosin oli mies joka heittäytyi yllättäen juttusille. Olin iloinen ja otettu, VIHDOINKIN! Mutta aika pian huomasin, että yltiösosiaalisuutta taisi siivittää noin promillen kevyt juopumustila. Jutustelin silti kohteliaasti kun vihdoinkin siihen hommaan pääsin. Eikä minua vasta Suomesta tipahtaneena mitenkään hämmästyttänyt, että ihminen on yleisellä rannalla iloliemen vaikutuksen alaisena keskellä kirkasta päivää. 

Tänään tätä muistellessa tuli mieleen, että tuo mies on ensimmäinen ja toistaiseksi myös viimeinen henkilö (noh... AMERIKKALAINEN henkilö ;)) jonka olen nähnyt täällä päissään, varsinkaan keskellä päivää. Että oli sitä näköjään ainakin yksi asia mitä ei ihmetellyt silloin, mutta hämmästelisi kovasti nyt :D

Turistit lähtivät, mutta me jäimme. Alkoi koulut ja jalkapallot, me outolinnut hyppäsimme rohkeasti kyytiin. Elokuussa koko salin täyttänyt jumpparyhmä kutistui syyskuussa kouralliseen ihmisiä jotka pysyivät siellä viikosta toiseen. Silloin niitä alkoi vihdoin kiinnostaa, että kukas sinä muuten olet, mistä tullut, miksi, milloin, kuinka pitkäksi aikaa, mitä pidät, mikä on erilaista ja mikä samanlaista siellä ja täällä. Vuosi meni siihen, kun lätissyt samat tarinat kaikille 3000 ihmiselle. Sitten sain alkaa itsekin ihan oikeasti kyselemään kuulumisia (mitä "how-are-you" ei oikeastaan ole). Siinä kohtaa ulkopuolisuuden tunne alkoi vasta hiljalleen karista, eikä enää tehnytkään yhtään mieli lähteä jo vuoden jälkeen takaisin Kotiin kuten olimme alunperin kaavailleet. 

Ystäviäkin löytyi niidenkolmen tuhannen joukosta kun vuosia kului pari lisää. Ei montaa ihan oikeaa, mutta juuri sopivasti siihen, että kuusi vuotta on näemmä kulunut ihan huomaamatta. Kultaisia ja ikimuistoisia jokainen, ehdottomasti elämäni parasta aikaa.