Ikä on vain numero, mutta on hetkiä jolloin omaa vanhenemistaan ei voi olla huomaamatta.
Lapsuuden läpi sitä vain porhaltaa miettimättä ikäänsä kuin korkeintaan sen verran, että yleensä sitä olisi kiva olla enemmän. Ensimmäisen herätys tapahtuukin vasta silloin, kun huomaa sen kolme vuotta vanhemman ihanan naapurinpojan seurustelevan itseäsi kaksi vuotta nuoremman mimmin kanssa. Eikä kukaan ihmettele. Damn. Sinä kun luulit aina olleesi ihan liian kakara sille!
Sitten hoksaat, että SM-liigassa pelaa ainakin kolme tyyppiä, jotka ovat syntyneet sinun jälkeesi.
Eikä aikaakaan, kun lääkärin pakeilla istuessasi tajuat myös hänen olevan sinua nuorempi.
Tulee päivä, kun kerrot kaverille sattumuksesta josta on 10 vuotta... eikun hitto, siitähän täytyy olla jo 20 vuotta. Eikä kysymys ole varhaisvuosiesi sattumasta....
Sitten sinä, joka olet cool ja nuorekas etkä tippaakaan muuttunut sitten opiskeluaikojen, saat kuulla lapseltasi olevasi nolo. Hymähdät ja lohduttaudut sillä, että lasten nyt vaan kuuluu sanoa niin vanhemmistaan - julistithan niin itsekin 10 20 vuotta sitten. Mutta sisimmässäsi tiedät, että teinien mielestä todellakin OLET nolo, yksimielisesti, vaikka asiaa kysyttäiisiin heiltä anonyymisti lippuäänestyksessä. Eikä sinulla ole hajuakaan miten muuttaa asia, sillä omasta ja kavereidesi mielestä olet vain cool ja nuorekas. Ja miksi sitä asiaa miksikään muuttamaankaan, koska keski-ikäisenä ihminen uskaltaa vihdoin unohtaa muiden mielipiteet olla (nolo) oma itsensä! Aikuinen nainen!!!!
Ja tulee päivä, kun kaverisi alkavat lähetellä lapsiaan maailmalle, opiskelemaan, pois lapsuuskodista. Tänä syksynä se on ajankohtaista useammallekin ystävälleni, ja tietäen miten vauhdilla vuodet vierivät, kohta tyhjän pesän syndrooma napsahtaa omallekin kohdalle. Ensitahdit sille lyötiin jo tänä kesänä, kun yllättäen huomasin toivovani etteivät lapset koko ajan olisi menossa jossain muualla. Tähän asti kun olen pääasiassa toivonut pääseväni niistä edes hetkeksi eroon, edes joskus, että voisi edes ajatella rauhassa.
Millaisia herätyksiä tässä onkaan vielä odotettavissa. Nyt sattuu ja tapahtuu, ja yhtäkkiä sitä huomaa että vaan sattuu? Jos näin onkin, en murehdi sitä nyt, vaan nautin täysin siemauksin tästä mitä elämä juuri nyt on. Nautin, vaikka asiaan kuuluvasti vähän napisenkin - sehän on äitien homma. Kuten vaikka tänään klo 12:30 kun olin ollut neljä ja puoli tuntia hereillä, kaksi tuntia pika pikaa töissä ja hoidin jo yhdeksättä ajoetappiani (joista vain neljästä olin ollut herätessäni tietoinen). Eikä ne kyyditykset todellakaan siihen loppuneet...Tuli niin elävästi mieleen tämän artikkelin seitsemäs kappale (tosin voin allekirjoittaa joka ikisen muunkin kappaleen):
Koulun alkuun on enää viikko, ja artikkelin äiti saa ilmeisesti sitten hengähtää hetkeksi. Jos vanhat merkit paikkansa pitää, minun härdellini se jatkuu vaan, vielä ainakin pari vuotta. Onneksi.
Kommentit