Lapset eivät tätä ehkä allekirjoita, mutta minä en osaa huutaa oikeaoppisesti. Ääni on kyllä kantava, mutta kaikki happi taitaakin sitten mennä sen tuottamiseen. Miksei nykyajan synnytysvalmennuksissa enää opeteta hengittämään tiukassa paikassa? Sille taidolle kun tuntuu olevan käyttöä paitsi äitiyden ensi metreillä, myös myöhemmin.

Ensimmäisen kerran pyörryin vuonna 2008 Ruhpoldingin ampumahiihtoareenalla, kun kannustin Kaisan M:n kolmantena maaliviivan yli. Pikkuveli oli kaiken kukkuraksi tuolloin rintarepussa. Onneksi Keski-Euroopan ampumahiihtokisoissa on niin paljon väkeä, ettei siellä mahdu helposti kaatumaan. Niinpä löysin itseni nojaamasta nenä mutkalla edessä olevan katsojan selkään.

Eilen silmissä pimeni Keskiveljen pelissä. Huusin muiden mukana kuin jalopeura, kun Keskiveljen joukkue teki mitalipeliin oikeuttavan jatkoaikamaalin, KOLMANNELLA jatkoajalla. Minä olin kuitenkin ainoa jolta lähti taju.. onneksi Pikkuveli seisoo jo omilla jaloillaan. Ehkä sillä on osuutta asiaan, että en ole tottunut huutamaan ja hyppimään klo 7 sunnuntaiaamuisin. Mahtavaa, että harjoitusta tulee taas ensi viikonloppuna!

Sekä Isoveljen että Keskiveljen joukkueet siis kiekkoilivat itsensä voittoihin eilisen varhaisaamun peleissä, ja keskipäivällä kauloihin ripustettiin kultamitalit selvillä 6-0 ja 8-0 voitoilla. Pikkuveli olikin kantanut mitaliaan kaulassa lauantaista lähtien (yön ajaksi kävin kyllä sen vaivihkaa poistamassa), ja niinpä sain viedä kolme mitalikaulaa mitalijätskeille Emma's Creameryyn. Valinnat osuivat tällä kertaa yhteen large-kokoiseen Maple Cream -pehmikseen, yhden pallon annokseen Cotton Candya sekä kahden pallon annokseen Pistaciota