Syksy on aina ollut lempparivuodenaikani. Pienenä syksyn saapuminen merkitsi ennen kaikkea synttäreiden lähestymistä. Olisin VIHDOIN (hetken aikaa) yhtä vanha kuin paras kaverini! Muistan, kun hän täytti viisi vuotta, ja minä tiesin olevani vielä hirveän pitkään neljä koska oli vasta kevättalvi. Ihana, pelastava syksy odotteli jossain piinavan kaukana tulevaisuudessa. Kaverin synttärijuhlissa patoutunut kitkerän katkera kademieli purkautui juhlapöytäliinaan, jonka helmaan leikkasin vaivihkaa loven jostakin löytämilläni keittiösaksilla. Jälkeenpäin kuulin, että ystäväni äiti oli pitkän aikaa sen jälkeen piilottanut huushollin sakset aina saapuessani kylään 

Nyttemmin synttäreiden merkitys mielenterveydelleni on huomattavasti pienempi, oikeastaan synttäreitä voisi hyvin viettää vain joka toinen tai kolmas vuosi.. Syksy on siitä huolimatta ihana. Rakastan värikylläistä luontoa, joka kylpee oranssinsävyisessä, ei enää niin häikäisevässä auringonvalossa. Ja jos ei kylvekään, rakastan kulkea sateessa ja haistella märän maan nostattamia syksyn tuoksuja. Rakastan tulla tuulesta ja tuiskusta sisään, käpertyä sohvannurkkaan ison teemukin kanssa, sytyttää muutaman kynttilän ja olla turvassa, sisällä ja lämpimässä (huh.. melkoinen klisee, mutta näin se vaan on!).

Sillä lämmintä rakastan myös, enkä todellakaan kuulu niiden joukkoon jotka kesällä tuskailevat pitkien, kuivien hellejaksojen aikana. Siksi viime päivien kelit ovat olleet parasta mitä voin kuvitella. Adirondackin vuorenrinteet ja joenuomien varret räiskyvät mielettömän upeassa syysasussaan, ja silti lämpömittari hipoo hellelukemia. Eilen olimme varhaisesta aamusta pitkälle iltapäivään Isoveljen ja Keskiveljen futisturnauksessa, mutta en saanut siinäkään mahtavasta ulkoilusäästä tarpeekseni, vaan illan kähmässä oli vielä pakko lähteä rullaluistelemaan. Ahmin asfalttia niin että pimeys meinasi yllättää, mutta eihän näistä väreistä nautiskelua voi lopettaa ennen kuin on pakko!

Ps. Keskiveli sai vuosia sitten (muistaakseni Mymmeliltä?) synttärilahjaksi leikkiteltan. Sen kokoaminen on helppoa: sen kun ottaa teltan pois säilytyspussistaan, niin teltta ponnahtaa käyttövalmiiksi. Takaisin pussiin sen saa muutamalla oikeanlaisella taitoksella.

Teltassa on paitsi leikitty milloin mitäkin (ja joku yö muistaakseni nukuttukin lastenhuoneen lattialla?), sitä on myös käytetty karkailemaan taipuvaisten gerbiilien jaloittelualueena. Parina menneenä viikonloppuna teltta on löytänyt jälleen uuden käyttötarkoituksen futisturnausten vakiovarusteena. Pelien välillä siellä on hyvä käydä auringolta tai sateelta suojassa lepäilemässä, ja Pikkuveli jaksaa turnauksissa paremmin kun pääsee välillä telttaan pelailemaan lautapelejä. Kostuneet vaatekappaleet saa levitettyä kätevästi kuivumaan teltan katolle. Poikien joukkuekaveritkin hoksasivat pitää telttaamme tukikohtanaan, ja toivat sen juurelle juomapullojaan ja reppujaan talteen - alueen ainoan kirkkaanpunaisen teltan luota ne on aina helppo löytää. Kiitos siis Mymmelille (tai kuka lahjan antaja ikinä olikaan) harvinaisen pitkäikäisestä ja monikäyttöisestä lahjaideasta!