Irenen jälkeinen aamu valkeni kuin mikä tahansa aamu. Aurinko pilkisteli verhojen raosta, tuulen ujelluksen sijaan ulkoa kuului tuttu sirkkojen säksätys, kahvinkeitin toimi ja minä haahuilin tapani mukaan aamutakissa melkein lounasaikaan saakka. Sen Irene nimittäin muutti, ettei meidän tarvinnutkaan aamutuimaan lähteä Isoveljen locker dayhin. Kaksi kolmesta Lake Placidiin johtavasta tiestä oli poikki: toinen sortuneen sillan takia ja toinen tielle tulvineiden vesien takia. Locker Day oli siirretty seuraavaan päivään.

Iltapäiväksi odotetut vieraammekaan eivät ilmestyneet, he kun olivat sen sortuneen sillan toisella puolella. Sen sijaan menimme itse kyläilemään eli toisin sanoen auttamaan ystävämme pihalle rojahtaneen valtavan männyn siivouksessa. Onni, että mänty oli katkennut keskeltä ja latvapuoli oli tipahtanut pihan koristeeksi. Jos puu olisi kaatunut tyvestä, se olisi ollut talon päällä. Kaupungilla kulkiessamme näimme lukuisia muitakin kaatuneita puita. Irene oli myös onnistunut muuttamaan kaupungin uimarannan pitkän ja järeän laiturin "vain uimareille" -malliseksi.

Tänään pääsimme sitten aloittamaan päivän Locker Dayn merkeissä. Isoveli sai lokeron, jonka avaamista harjoiteltiin hyvä tovi. Avauskoodi koostuu kolmesta kaksinumeroisesta luvusta, jotka valitaan vääntämällä valitsinta vuorotellen myötäpäivään ja vastapäivään. Koska reppujen käyttö on koulupäivän aikana kiellettyä, on tarkoitus että oppilaat käyvät oppituntien välillä lokerolla palauttamassa ja hakemassa eri aineissa tarvitsemiaan välineitä. Aikaa luokasta toiseen siirtymiseen ja lokerolla käymiseen oppituntien välillä on kolme minuuttia, eikä rakennus ole mikään ihan pieni, kerroksiakin on kolme... Tunneilta myöhästymisestä tulee sanktioita. Kovin montaa sekuntia koodin kanssa pläräämiseen ei siis ole. Ihan kuin olisi jossain jännityselokuvassa Näin sitä kasvatetaan uraoravanpyörässä juoksevia, stressinsietokykyisiä amerikkalaisia!

Illalla pyörähti käyntiin odotettu oman kylän futiskausi. Keskiveljen ja Isoveljen treenit kestivät 1,5 tuntia, Pikkuveljen (järkyttävän sekoilupainotteiset) harjoitukset 45 minuttia. Meillä oli siis hyvää aikaa piipahtaa Pikkuveljen kanssa futiskenttien vieressä olevalla yleisurheilukentällä isompia poikia odotellessa.

Muutama päivä sitten tapahtui ekaa kertaa elämässäni sellainen ihme, että tykkäsin juosta. Olen noin viiden vuoden ajan, keväästä syksyyn juossut olosuhteiden pakosta (=kun ei voi hiihtää eikä aina rullaluistellakaan) säännöllisen epäsäännöllisesti, ja malttamattomana odottanut sitä euforista lentoa mistä niin monet juoksun harrastajat puhuvat. Vaan eipä ole kuulunut. Ei se IHANAA ollut nytkään, mutta ei tyypillisen kamalaakaan. Eli ihan ok. Siitä innostuneena päätin sitten tänään rykäistä Cooperin testin. Sovimme Pikkuveljen kanssa, että lähdemme juoksemaan tartania yhtä aikaa eri suuntiin ja aina kun kohdataan niin moikataan. Ja kun Pikkuveli ei enää jaksa juosta, hän voi jäädä nurmikon puolelle istumaan ja moikkailla siitä - pysähdyn takuuvarmasti sitten kun aika on täysi.

Näinhän minä siis luulin sopineeni. Kolme kertaa moikkasimme vauhdista, mutta sitten Pikkuveli joko tietoisesti sanoi sopimuksen irti tai vain unohti ohjeet. Hän lähti juoksemaan kintereilläni, samaan suuntaan, ja huusi kuin palosireeni että minun pitäisi odottaa. Lopulta sivusilmällä näin, kun hän lysähti radalle nyyhkyttämään. Aina kun juoksin ohi, volyymi triplaantui ja jäsenten sätkyttely tuli mukaan kuvioon. Tuskallisessa 8 minuutin kohdassa radalle pelmahti myös Keskiveli pyytämään, että solmisin kengännauhat. Olen ehkä universumin hirvein äiti, mutta en sitonut, en lohduttanut. Juoksin vaan.

Tulos oli tasan, tismalleen eikä senttiäkään enempää kuin 2500m. Pistää miettimään, olisiko ollut edes sentti enemmän jos en olisi kahteen kertaan huutanut ja kerran karjaissut "EN ODOTA" ja toisen kerran karjaissut "EN SOLMI". Hengitysrytmin huutelu ainakin sekoitti, mutta toisaalta adrenaliinipiikit saattoivat antaa vauhtia? Eihän sillä muuten mitään väliä ole, mutta ikäiselläni naisella tulos 2000-2500m merkitsee hyvää kuntoa. YLI 2500m olisi erinomainen. Voi voi. Ei auta itku markkinoilla eikä ainakaan Cooperissa. Jospa pääsisin jossain kohtaa syksyä yrittämään uudelleen ilman itkuja.