Ohi on!!!! Disney nimittäin. Eikä ihan heti tarvi tulla takaisin.. jos koskaan. Tällaiselle maalaiselle Orlandon jättiläismäisessä huvittelukeskuksessa on nimittäin melkein liikaa nieltävää, vaikka ei valitsisikaan alueen kymmenistä teema-, huvi- ja vesipuistoista kuin yhden per päivä ja vain kahdeksi päiväksi. Pyörryttää ajatellakin, että jotkut hurjat surffavat läpi monta puistoa päivässä ja lomailevat täällä viikkokausia..!

Ensimmäisen päivän vierailukohteeksemme valikoitui Disneyn Magic Kindom. Kyseinen puisto taitaa olla Disney Worldin puistoista se kuuluisin, jonkinlainen "must-see". Tavallaan ainutlaatuinenhan se olikin. Tunnustan, etten ole ikinä ollut yhtä näyttävällä kummitusjuna-ajelulla kuin koin Haunted Mansionissa, enkä koskaan usko pääseväni lähemmäksi aitoa avaruusseikkailua kuin sisävuoristorata Space Mountainin kyydissä. Tunnelmaa latisti kuitenkin melkoisesti se, että koko ihmiskunta (no, oikeasti juuri tässä puistossa vierailijoita oli käyntipäivänämme vain 100 000) tuntui olevan samassa paikassa yhtä aikaa, ja jonotusajat joka laitteeseen olivat pitkälti toista tuntia. Niinpä emme koko päivän aikana ehtineet kuin kouralliseen varsinaisia laitteita, kun kulkeminen paikasta toiseen 30 asteen helteessä vielä otti aikaa, askelia ja hermoja. Vierailun loppukaneettina: poskettomat aluelippujen hinnat (vajaa sata taalaa nuppi) ovat kyllä kieltämättä jonkinlaisessa suhteessa siihen mitä laitteilla on tarjottavanaan verrattuna keskivertohuvipuistoon, mutta eivät siihen, mitä aika antaa myöten käytännössä kokea.

Höyry nousee jo! Päästä ja veturista.

 
Mutta Space Mountainissa jonottaminen ei itse asiassa ollut hullumpaa: viihdykkeenä oli mm. videopelejä.

Päivän hurjinta adrenaliinilatausta ei kuitenkaan tarjoillut mikään laite tai ajelu, vaan ihan itse kokoon keitetty loppunäytös. Kun paluukyydin lähtöön oli aikaa kolmisen tuntia, päätimme, että oli viimeisen laitteen aika. Neljä meistä halusi Peter Panin lentoseikkailulle, mutta Isoveli halusi vielä avaruuteen puiston toiselle laidalle. Päätimme päästää Isoveljen omille teilleen, ja sovimme tapaamispaikaksi Tuhkimon linnan portaat (jep, juuri se sama vaaleanpunainen linna joka komeilee Disneyworldin logossa, mainoksissa ym. ilotulitusten loisteessa). Linnan portaille oli määrä saapua ajelun jälkeen, ja odottaa siinä kuin tatti kunnes koko perhe on kasassa.

Peter Panin mattoajelusta selviäminen kesti jonotuksineen yli puolitoista tuntia. Hakeuduimme linnan portaille, mutta Isoveljeä ei vielä näkynyt. Kului tovi, ja Pikkuveljen piti päästä vessaan. Ruuhkista ja vessajonoista takaisin linnalle luovittuamme totesimme, ettei sinne enää niin vaan päässytkään. Linna oli ympäröity köysin n. 50 metrin säteellä; ulos pääsi, muttei enää sisäpuolelle. Linnassa valmistauduttiin illan ilotulitusshowhun. Näin Keskiveljen ja isänsä tönöttävän edelleen linnan portailla ilman isoveljeä. Osoitin köyttä vartioivalle puistotyöntekijälle perhettäni, ja vaadin haluavani heidän luoksensa ennen kuin perheemme olisi lopullisesti erillään jossakin köyden takana vellovassa ihmismeressä. Lupasin tulla perheineni välittömästi pois tyhjennettävältä alueelta, mutta lupaa köyden alitukseen ei herunut. Pian joku muukin alkoi esittää samansuuntaisia vaatimuksia työntekijälle. Tilaisuuteni oli koittanut; nappasin Pikkuveljen tiukkaan otteeseen ja käskin juosta KOVAA. Ryntäsimme aidan ali, ja syöksyimme tyhjennetyn linnanpihan poikki kuin vankikarkurit. Korvissani kaikui vartijoiden pysähtymishuudot ja olin adrenaliinihuumassani täysin valmistautunut luotien viuhunaan tai vähintäänkin jonkinlaiseen tainnutuskaasupysäytykseen, mutta minuahan ei perheestäni noin vain eroteta. Eikä erotettu: selvisimme Pikkuveljen kanssa ehjinä ja tajuissamme linnan portaille.

Mutta Isoveli puuttui yhä joukosta. Alkoi olla selvää, että linnan portailla emme tulisi tapaamaankaan sillä häntä ei sinne päästettäisi. Pieni huoli oli hiipinyt takaraivoon jo aikaa sitten, ja kun meidät vihdoin heitettiin pois linnan portailta, paniikkini alkoi olla jo kiitettävissä mittasuhteissa. Pojalla ei ollut puhelinta mukanaan (minä kun hukkasin omani sinne Jacksonvillen Mäkkäriin), eikä sellaisesta olisi ollut paljon hyötyäkään kun poika ei varmasti muistaisi numeroa ja isännän puhelimesta oli akkukin loppu. Mihin hän menisi, mitä tekisi kun pääsy tapaamispaikkaan estettäisiin? Harhailisiko ympäriinsä? Etsisikö apua henkilökunnalta? Pysyisikö jossakin paikoillaan odottamassa, josko sattuisimme kulkemaan ohi aamuyhteen ja puiston sulkemiseen mennessä? Toivottavasti poika tajuaisi käydä säännöllisesti juomassa vesiautomaateilla, hellettä oli pimenneestä illasta huolimatta ilmassa edelleenkin. Kellokaan ei ollut puolellamme, paluukyytiin ehtiminen alkoi näyttää huonolta.

Kerroimme ongelmastamme eräälle henkilökunnan edustajalle. Kuulutuksia Magic Worldissä ei valitettavasti voitu tehdä. Kadonneitten perheiden yhdistämispisteitä ei ollut (hei, KAIKILLAHAN on nykyään puhelimet!). Sen sijaan täti alkoi johdattaa meitä kohti paikkaa, jossa varmasti tiesimme Isoveljen viimeksi liikkuneen: Space Mountainille. Itse en uskonut hetkeäkään että poika olisi enää ollut jonossa, olihan hänen lähdöstään jo kolmatta tuntia. Mieleni teki ryntäillä ja säntäillä ympäriinsä, ja meitä rauhallisesti johdattelevan ja jututtavan tädin tyyneys ärsytti. Vaikka järkeähän siinä oli: hitaasti kulkemalla ehti itse nähdä enemmän ja tulla myös nähdyksi.

Jäimme päivystämään Space Mountainin uloskäynnin läheisyyteen. Isä ja pienemmät pojat menivät sisäpuolelle tähyilemään. Itse jäin ulos pyörimään ympyrää ja miettimään, miten tehokkaasti lapsi voi kadota 100 000 ihmisen joukkoon, joista tilastollisesti ainakin muutama on namusetä, lukuisat ovat huumeiden käyttäjiä tai potentiaalisia kidnappaajia ja vielä useammat muuten vain ikäviä ihmisiä. Koko ajan olin varmaakin varmempi, ettei Isoveli enää ole Space Mountainilla vaan jossakin ypöyksin ja kauhusta kankeana. Kanssani Space Mountainin edustaa zoomaileva Täti tuntui räpläävän radiopuhelintaan, ja ilmoitti jopa saaneensa jotain myös aikaiseksi: kaikkia linnan köydenvartijoita oli nyt informoitu tilanteesta ja pyydetty pysäyttämään valkopaitainen poika, joka vaatisi päästä linnan portaille. Samassa Keskiveli ilmestyi Space Mountainin oviaukkoon, ja ilmoitti muina miehinä Isoveljen juuri tulleen pois ajelulta. Yhtä tyynen rauhallisesti Isoveli totesi, että laite oli hänen jonottaessaan ollut pitkän aikaa pysähdyksissä ja siksi koko käyntiin oli kulunut melkein kolme tuntia Itse olin valmis heittäytymään ylistysrukouksiin, hitaan ja rauhallisen Tädin kaulaan tai vaikka kolme metriä ilmaan. Niin kevyeltä tuntui kun painajainen olikin hetkessä ohi!

Kaikki taas paremmin kuin hyvin

Seuraava päivä Sea Worldissä tuntuikin sitten lasten leikiltä. Alue oli paljon pienempi, ihmisiä ihanan vähän eli kuten Särkänniemessä kesälauantaina. Ehdimme vaikka mitä: hurjastella laitteissa, silitellä keihäsrauskuja (mistä huvista Pikkuveli ei tahtonut saada ollenkaan tarpeekseen), nähdä nauruhermot halvaannuttava merileijonaesitys, komea tappajavalasshow ja kulkea haiden ympäröimässä putkessa veden alla. Muutamat jakautumisetkin päivän mittaan päättyivät onnellisesti ja tapasimme täsmälleen siellä ja siihen aikaan mitä sovittiinkin.

Rausku tuntuu kivalta! Ainakin silloin, kun sen pyrstön kärjestä on poistettu myrkyllinen osa..

  
Tappajaleijonia ja merivalaita. Vai miten se nyt meni?

Nyt tuntuukin siltä, että mieleenpainuvia "once-in-a-lifetime" -elämyksiä on tullut viime päivien aikana mitta täyteen. Mutta sehän oli kai tarkoituskin! Tyytyväisinä aloitamme siis huomenna etenemisen kotia kohti

PS. Jäipä mainitsematta, että munia metsästettiin tänäkin pääsiäisenä hotellielämästä huolimatta. Ja mikäs sen jännempää onkaan kuin etsiä aarteita ihan vieraassa ympäristössä!