Koulu alkoi torstaina. Kotioveltamme suunnattiin aamulla neljään eri opinahjoon: Isoveli lähti High Schoolin ekalle, Keskiveli Middle Schoolin ekalle, Pikkuveli Elementary Schoolin tokalle ja minä Northern Lights Schooliin. Tuntuu, ettemme ole asuneet Amerikassa kauaakaan, mutta lasten kasvusta vuosien vierimisen saattaa todeta. Kun tulimme tänne, Keskiveli aloitti saman luokan kuin Pikkuveli nyt (heillä sattuu olemaan jopa sama opettaja, ja ihana opettaja onkin!). Jos olisimme Amerikassa vielä yhtä kauan kuin olemme jo täällä olleet, Isoveljellä olisi koulunpenkki käytynä ja ammatinvalinta ajankohtainen. Hui!

Onneksi minä itse vain nuorrun. Aloitin kouluvuoden samassa paikassa kuin Pikkuveli 3-vuotiaana Amerikkaan muuttaessaan: Northern Lights Schoolin 2-3-vuotiaiden leikkikouluryhmässä. Siellä olen perjantain aamupäivät, ja iltapäivisin seuraan liittyy sitten myös 4-5-vuotiaita iltapäivähoitolaisia. Lohdutan äidin perään itkeviä, maanittelen syömään ruokaa (ja seuraavassa hetkessä otan suusta pois kukkia tai kiviä), pyyhin pyllyjä, ratkon leluista syntyneitä riitoja, pesen mutaisia käsiä, kehun ja kiellän, pompin, ryömin ja taputan mukana - ja jostain kumman syystä tunnen olevani erittäin kokenut alallani, vaikka olin tässä pestissä eilen vasta ensimmäistä päivää. Siis ensimmäistä palkallista päivää... Kun olin tuossa karusellissa vuosikausia palkatta, en varsinaisesti tuntenut olevani elementissäni. Pikkulasten kanssa oleminen oli lähinnä rasittavaa. Ihania, ikimuistoisiakin hetkiä toki oli, mutta päällimäisenä on mieleen jäänyt suorituminen päivästä kerrallaaan, odottaen lyhyellä tähtäimellä lähinnä sitä että lapseni nukahtavat, ja pitkällä tähtäimellä sitä, että he kasvaisivat suunnilleen sellaisiksi kuin ovat nyt. Niin isoiksi, että heidän kanssaan voi tehdä mitä tahansa, mennä mihin tahansa, keskustella mistä tahansa - ja että voin itsekin tehdä lähes mitä tahansa vain ilmoittamalla koska aion tulla takaisin ja sulkemalla kotioven perässäni kiinni.

Niin, tässä sitä nyt sitten ollaan. Oma jälkikasvu on saavuttanut kerrassaan täydellisen iän. Siihen päästiin tuhansien, joskus nälkävuosien pituisilta tuntuneiden yksittäisten päivien kautta, mutta silti tuntuu kuin aika olisi jotenkin vain valahtanut käsistä. Ja ajan kullattua muistot, aikamatka rasittavien ja työläiden pikkulasten pariin tuntuukin oikestaan aika nastalta - suorastaan omalta. Mutta vain kerran viikossa perjantaisin ;)