Mun mielestä lapsen on hyvä harrastaa. Olisihan se mainiota, jos asiat olisivat kuin ennen, eli kersat heiluisi päivät pitkät pihalla, olisivat aktiivisia ja sosiaalisia. Tai olisivat edes sisällä aktiivisia ja sosiaalisia. Mutta ei: ne könöttävät pc:n ääressä, röhnöttävät tabletin kera sohvalla tai levyttävät älypuhelin kourassa sängyssä, ja ovat olevinaan hirveän sosiaalisia siinä vaikkei ristin sielua näy mailla eikä halmeilla. Niiden ulosanti käsittää 1000 merkkiä minuutissa, mutta ei välttämättä äännähdystäkään kolmessa tunnissa (jos pieremistä, röyhtäisyjä ja nauramista ei lasketa). Siihen kun lisää vielä amerikanmallin, jossa koulumatkat kuljetaan neljällä pyörällä ja siinä välissä istutaan 7 tauotonta tuntia neljän seinän sisällä. Ja sitten lisää siihen isän joka joutuu olemaan kamalan aktiivinen työnsä puolesta, ja itsekkään äidin joka puristaa mehunsa mieluiten ilman lapsia että se tapahtuisi mahdollisimman tehokkaasti. Niin silloin olisi hyvä, jos joku muu aktivoisi lapset sitten illalla. Että olisi joku liikunnallinen, organisoitu harrastus.

Viielä parempi, jos se harrastus on jokin joukkuelaji. Kun mietin nykyistä ystäväpiiriäni, kaikkiin heihin olen tutustunut lasten harrastamien joukkuelajien kautta. Tutustuuhan muihin vanhempiin toki yksilölajeissakin, mutta silloin ollaan kuitenkin loppupeleissä vähän kuin kilpailijoita. Joukkuelajivanhemmat puhaltavat yhteen hiileen, kannustavat vilpittömästi toistensa lapsia sillä jos toisen lapsi voittaa, silloin voittaa omakin lapsi. Ennen kaikkea joukkuelajit kannustavat tietysti itse lasta solidaarisuuteen. Sellaiseen yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta -asenteeseen, jonka voi ainakin toivoa johtavan parempaan maailmaan.

Siis urheilua, ja mieluiten isossa porukassa, kiitos. Enempää vaatimuksia en sitten asetakaan (paitsi että baseballista ei lasteni kannata haaveilla, mutta vain siksi että siihen sisältyy liikuntaa vain satunnaisesti). Suomessa pojille tulivat tutuiksi jo sähly ja jalkapallo, ja kiitos muuton Amerikkaan (jossa pieniä lapsia ei pakoteta liian varhaiseen lajinvalintaan tunkemalla vuoden kaikki 52 viikkoa täyteen yhtä ja samaa), lajikirjo on monipuolistunut entisestään. Kellarissamme haisee futissääkkäreiden lisäksi viisi jääkiekkolaukkua, lacrossevarusteet ja tästä syksystä lähtien myös tällaisen pelimiehen tamineet:

Nyt ollaan siis melkein yhtä syvällä amerikkalaisuuden ytimessä kuin baseballin parissa. Ja minä olen ihan yhtä pihalla kuin olisin baseballin parissa. En tiedä aamulla pelatun pelin lopputulosta, vaikka istuin alusta loppuun kentän reunalla ja katsoin tiiviisti kentälle. Oletettavasti Pikkuveljen joukkue hävisi, mutta en oikeastaan osaa sanoa miksi. Maaleja ei kentällä näkynyt, joten niiden tekemisestä tai tekemättä jättämisestä ei kai ollut kysymys. Peliväline, jota palloksi kutsutaan vaikkei se edes ole pyöreä, liikkui ilmeisesti liikaa ja liian usein sinne väärään päätyyn, jota en kyllä erottanut oikeasta missään vaiheessa. Häviö ei tosin haittaa yhtään. Sen lisäksi, etten vielä osaa sääntöjä, en myöskään osaa toivottaa menestystä joukkueelle jonka nimi on Saranac Lake Red Storm. En vaan voi olla näkemättä punaista.. Mutta kyllä minä opin, ainakin säännöt ja ehkä punaisten kannustamisenkin. Ja jos en opi jälkimmäistä, ainahan voin perustaa Lake Placidiin oman jenkkifutisjoukkueen!