Retkeä oli palkattu vetämään ihan oikea eräopas, ja hänen ansiostaan olin entistä tyytyväisempi että olin ilmoittautunut mukaan valvojaksi. Opin valtavasti uutta, kuten vaikka erottamaan neljä äkkiseltään katsottuna samanlaista, mutta oikeasti ihan erilaista kuusta toisistaan. Opin myös sen, että täällä white birchin eli kotoisan koivupuumme esiintyminen on varma merkki siitä, että maasto on jossain vaiheessa palanut. Olisi tehnyt mieli testata oppaan globaalia tietämystä kysymällä, päteekö sääntö myös Skandinaviassa. Osa koivuistamme on varmasti istutettua kantaa, mutta esi-isiemme harjoittamalla kulotuksellakin lienee ehkä ollut osuutta koivun yleisyyteen?

Ohjatulla vaelluksella opin senkin, ettei omenankarojen ja muun maatuvan evään heittäminen vaellusreittien varteen olekaan ihan niin ok kuin olen tähän asti ajattelut.. Suomessa saatan vielä tehdäkin niin, mutta Amerikassa pitää muistaa että kaikki on suurta - myös vaellusreittien käyttö. Esimerkiksi pikkuisen Mt Jo'n vieraskirjaan oli oppaan mukaan ilmestynyt viime vuoden aikana 15 243 nimeä (joista muuten kolme on lokakuulta 2011: minä, siskoni ja silloin nelikuinen kummityttöni ). Jos jokainen vuorella vaeltava nakkaisi polun varteen jonkun hedelmän jämät, siinä olisi jo aika paljon ylimääräistä syötävää villieläimille. Niitä ei ensinnäkään välttämättä kaivata vaellusreittien läheisyyteen ravintoa etsimään, ja toiseksi niiden luonnolliseen ruokavalioon ihmisten tyypilliset retkieväät eivät todellakaan kuulu. Holtittoman hedelmien heittelyn seurauksena Adirondackin metsissä saattaisi myös alkaa kasvaa vaikkapa omena- ja luumupuita tai muita sinne kuulumattomia kasveja.