Kun muutimme vajaa kahdeksan vuotta sitten USAan, ajattelimme sen olevan hyvinkin väliaikaista. Emme luopuneet Suomen-kodistamme, ja muistan sanoneeni kaikille että eiköhän routa porsaat kotiin aja vuoden Amerikan-seikkailun jälkeen... kuka nyt siellä oikeasti viihtyisi, ei ainakaan me, jalat maassa olevat järkevät ihmiset. 

Ensimmäiset kuukaudet USAssa tuntuivat vähän kuin lomalta. Ansaitulta sellaiselta, sillä muuttorykäisy oli ollut traumaattisen kamala. Olimme kummatkin miltei muuttopäivään saakka Suomessa kokopäivätöissä (paitsi että puolisoni työhän on reissutyötä, eli hän ei todellakaan ollut töissä kotipaikkakunnalla), talo piti tyhjentää, lapset hoitaa, ja aikaa tähän kaikkeen oli reilu kuukausi. Yhtenä päivänä pyysin apua lastenhoidossa, eikä kenellekään tietenkään, taaskaan, sopinut. Lake Placidiin pääsy oli siis helpotuksen huokaus. Kelit olivat ihmeellisen ihanat (mikä sittemmin osoittautui tyypilliseksi loppukesän ja alkusyksyn sääksi), ja pyörimme päivät pitkät hämmentyneinä ja ihastuneina Main Streetillä tuhatpäisen turistilauman seassa. Sankoista ihmismassoista huolimatta en tutustunut oikein kehenkään. (Paitsi että kerran uimarannalla yksi iloisessa hiprakassa oleva mies ryhtyi juttusille. Olisi muuten pitänyt ottaa kuva tai jotain tästä harvinaisuudesta. Mutta silloin en vielä tiennyt, ettei Amerikassa olla julkisesti huppelissa.) Loitolla pysyttelevät ihmiset olivat pienoinen ihmetyksen aihe. Olin luullut, että amerikkalaiset tulevat iholle heti, ja meidänkin ovella olisi heti ensimmäisenä päivänä jono naapurin kotirouvia tuomassa pikkuleipiä tervetuliaisiksi. Mutta tuntematon saa olla Lake Placidissa rauhassa, turisti se vaan kumminkin on. Ystävällinen pitää olla että se palaisi (lompakkonsa kera) takaisin. Mutta kaveeraamaan ei kannata alkaa, se lähtee kumminkin pian matkoihinsa. Ja sehän minulle jäykälle suomalaiselle sopi, ettei heti tarvinnut hypätä sosiaaliseen piirileikkiin, ja silti sai tuntea olevansa tervetullut. 

Olihan sitä toki kaikenlaista sopeutumistakin. Eihän me oikeasti millään lomalla oltu, vaan elimme arkea - arkea, jonka kaikki kuviot piti opetella alusta. Miten pankkiasiat hoituvat? Miten maksetaan sähkölasku (sillä sepä ei ollutkaan nettipankkiasia, nettipankkia ei nimittäin ole!)? Miten pääsee lääkäriin ja tähän oleellisesti liittyen, miten vakuutukset toimivat? Miten koululaisten koulukuviot menevät? Miten nuorimman saa johonkin päiväkerhon tapaiseen kieltä oppimaan? (Ai kauhea, tästäkin on nolo tarina. Yritin ilmoittaa Pikkuveljen Head Start -preschooliin. Eivät huolineet. Myöhemmin ymmärsin, että kyseessä on valtion tukema esikoulutusohjelma sosiaalitapauksille... ja silloin kun USAssa on oikeutettu johonkin valtion tarjoamaan apuun, saa suomalaisen mittapuun mukaan olla jo TODELLINEN sosiaalitapaus! Mitähän ne uuden maajoukkuevalmentajan perheestä tuumasivat hakemusta käsitellessään...?)

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Selvittelyä, väärinkäsityksiä, väärinkäsitysten selvittelyjä.

Siinä vaiheessa kun arjen asiat vihdoin alkoivat sujua, olikin vierähänyt jo kokonainen vuosi. Me viihdyimme, eikä meitä enää luultu turisteiksi vaan sosiaalinen piiri alkoi muodostua. Ajatus uudesta muuttoruljanssista tuntui kammottavalta. Päätimme jäädä, ainakin toistaiseksi. 

Ja niin tämä pieni palanen Amerikkaa vei järkevän suomalaisen sydämen. Vuosi vuodelta rakastuin enemmän. Rakastuin  käytöstapoihin, jotka tulevat täysin luonnostaan kaikilta, vauvasta vaariin. Please, thank you, excuse me. Rakastuin ihmisten ystävällisyyteen ja hymyilyyn. Olkoonkin sitten välillä feikkiä, sellainen nyt vaan levittää positiivisuutta ennemmin kuin "rehellinen" yrmyily. Rakastuin yhteisöllisyyteen. Oli sitten kyseessä koulu, työpaikka, tai kokonainen kylä, siitä ollaan ylpeitä, sen eteen nähdään pyyteetöntä vaivaa, eikä oman yhteisön jäsentä jätetä. Koska yhteiskunnalta ei juuri apua heru, ihmiset auttavat toisiaan. Tuttuja ja tuntemattomia. Rakastuin siihen ilmapiiriin, jossa toisen menestys ei ole itseltä pois. Siihen kuuluu kannustamista, siitä puuttuu katkeruus ja kateus.

Rakastuin vuoriin. Ne ovat kauniita katsella, se on maisema joka jaksaa sykähdyttää joka päivä. Vuoret edustavat yhtä aikaa turvallisuutta, vuoret ovat ja pysyvät, mutta ne edustavat myös villiä luontoa joka on pelottava ja arvaamaton. Vuoret ovat opettaneet minulle itsestäni paljon. Vuoret ovat näyttäneet että olen vahvempi ja sinnikkäämpi ja rohkeampi kuin luulinkaan, mutta olen myös oppinut niiltä miten pieni ja heikko ihminen luonnon armoilla on. 

Ja sitten on ne kaikki kivat pikku jutut. Se kesä, joka vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu vaikka puutkin jo vaihtavat värinsä (ja millaiseen väriloistoon!). Tuoreet maissit ja mansikat lähikaupassa ympäri vuoden. Edulliset vaatteet, kengät, käsilaukut, herkut, polttoaine, autot, elektroniikka ja moni muu. Työnsaannin helppous: meidän perheessä viidestä neljällä on töitä, jokaisella juuri sen verran kuin niitä haluaa tehdä. Yrittämisen vaivattomuus. Minäkin olen pienyrittäjä, koiranhoitaja, eikä verottajaa tai muita byrokraatteja voisi vähempää kiinnostaa.

Viimeiset kahdeksan vuotta ovat olleet elämäni onnellisinta aikaa. Minulla on ollut määrättömästi aikaa lapsilleni, meillä on ollut hävyttömän paljon parisuhdeaikaa, minulla on ollut ruhtinaallisesti aikaa ihan vaan itselleni. Olen löytänyt työn jota rakastan, ja harrastuksen josta en saa tarpeekseni (ja sen myötä kokonaisen joukkueellisen ihania ystäviä). Kaikki tämä on tapahtunut olosuhteissa, jotka kuvailin yllä. 

Ja siitä me järkevät suomalaiset nyt sitten olemme päättäneet luopua. Lopullisesti, sillä tämä muutto on erilainen kuin viimeksi. Täältä kun lähtee, paluuta ei ole (kuin turistiksi). Edessä ei ole uutta ja jännää seikkailua, tiedämme mikä on vastassa. 

Eihän siinä ole järkeä. Mutta nyt ei pelatakaan järjellä. Me tulemme kotiin - koska sydän sanoi niin.