Meillä on alivuokralainen. Kirjaimellisesti. Hän asuu allemme rakentamissaan lukuisissa käytävissään, ja hänen nimensä on Mr Murmeli. Oletamme hänen olevan herra, sillä tämä on sitä aikaa vuodesta kun murmelinpoikasten pitäisi tehdä tutkimusmatkoja kotikolonsa ulkopuolelle, eikä täällä sellaisia ole näkynyt. Onneksi, sillä tässä yhdessäkin tapauksessa on kestämistä - ainakin yhdellä perheenjäsenellämme. Tuo aseaddikti henkilö on uhannut ampua Mr Murmelille kuulan kalloon, viimeistään sitten kun tämä kajoaa vihannesmaan antimiin. Toivottavasti Mr Murmeli tajuaa täyttää kupuaan jollain muulla, ja tuo täällä asuva, uhkaavasti käyttäytyvä luontokappale voi keskittyä tähtäilemään nätisti paikoillaan pysyviä mustia täpliään. Minusta Mr Murmeli on nimittäin vain ja ainoastaan söpö.

Sen sijaan minkäänlaista sympatiaa eivät saa toiset alivuokralaisemme. Nämä kaverit ovat myös ylä- ja sivuvuokralaisiamme, sillä niitä on JOKA PAIKASSA. Sängyssä, suihkussa ja varsinkin ruokakaapeissa. Listiessäni ensimmäisen tällaisen tunsin kyllä jonkin sortin omantunnon pistoksen, sillä olin juuri edellisiltana lukenut Pikkuveljelle Topeliuksen tarinaa Muurahainen lääkärissä. Siinä pieneltä muurahaisen poikaselta irtoilee jäseniä kroonisesti, yleensä ihmisten ajattelemattomuuden takia, ja muurahaispienokaisen äiti on täystyöllistetty yrittäessään pitää lapsensa koossa tai edes hengissä. Murhahetkellä mielessäni kävi, että tämäkin muurahainen on varmasti jonkun lapsi, äiti, vaari tai sydänystävä, ja julmalla teollani voi olla pakahduttavan surulliset seuraukset. Mutta nämä ajatukset menivät nopeasti ohi. Jos nämä olisivat suomalaisia sokerimuurahaisia, tilanne olisi ehkä helpompi kestää. Mutta Amerikassa kaikki on suurempaa. Taistelemme kalmean kokoisia mulkkuja vastaan mylkyin.