Niin hurahti aurinkoinen, lämmin hääpäiväviikonloppumme autossa istuen... mutta oli se vaan sen arvoista! Niagaran putoukset eivät turhaan ole yksi maailman seitsemästä ihmeestä, varsinkin jos paikalle osuu sesongin ulkopuolella mutta hyvinkin sesonkia enteilevään keliin. Kirkas taivas ja hellelukemat siis hellivät, pojat kestivät 7 tunnin ajomatkat hienosti peleihinsä keskittyen, ja Niagara Fallsin kaupunki eritoten Kanadan puolella teki vaikutuksen. Kaikkialla oli nättiä ja siistiä (toisin kuin naapurissaan), puut olivat lehdessä ja kukkapenkit väriloistossaan, joka paikkaan pääsi kunnon kävelyteiden ansiosta jalan. Tekemistä ja näkemistä riitti enemmän kuin tarpeeksi ja (viinakaupasta sai ruotsalaisia siidereitä) ruokakaupasta sai sellaisiakin tuotteita joihin ei ole automaattisesti lisätty sokeria. Toisin kuin naapurissaan.

Putouksiin liittyen olisi ollut tarjolla jos jonkinlaista retkeä: veneellä seikkailua yläjuoksulla tai alajuoksulla, patikkaretkiä putousten alla ja helikopterilla pörräilyä vesimassojen yläpuolella. Varsin epäamerikkalaiseen tapaan putoukset pääsi kuitenkin näkemään myös ilmaiseksi ja ihan vierestä, kaikista turvallisuusriskeistä huolimatta! Meille se riitti oikein hyvin, metallikaiteeseenkin nojaillen sai virkistävän jäätävää sumua kasvoilleen ihan riittävästi.

Kaupungin muista huvittelukohteista koluttiin läpi mm. Ripley's Believe or Not -talo sekä Fear Factory -kauhutalo. Jälkimmäiseen Pikkuveli ei uskaltautunut mukaan (onneksi!!!!!!!!!), joten minä päädyin sinne Isoveljen ja Keskiveljen turvaksi. Enkä ole IKINÄ pelännyt niin paljoa. Oikeasti. Talossa kuljettiin pilkkopimeitä käytäviä, epäsäännöllisen säännöllisesti tuikkivien pikkuruisten punaisten lamppujen ohjaamina. Välillä katto madaltui niin, että piti ryömiä, välillä lattia romahti täysin varoittamatta puoli metriä alaspäin. Muutaman kerran ovet sekä edessä että takana lävähtelivät lukkoon niin ettei päässyt eteen eikä taakse. Paniikissa kun hetken ryntäili edes takaisin, jompi kumpi ovi sitten kuitenkin aukeni... ellei sitten sattunut törmäämään hulluun, joka tarttui kurkusta kiinni, alkoi ammuskella paukkupyssyllä tai käynnisti moottorisahan korvan juuressa. Taloon oli siis palkattu oikeita näyttelijöitä ihmisiä säikyttelemään: varsinainen sadistin unelmaduuni! Jossain vaiheessa kävi kyllä mielessä, että toivottavasti näiden tyyppien taustat on kartoitettu eikä seassa ole mitään oikeita mielenterveyspotilaita..

Jännitystä lisäsi se, että välillä käytävillä joutui hapuilemaan pitkiäkin aikoja ilman että mitään varsinaisesti tapahtui. Mitä pidempään aikaa kului, sitä tietoisemmaksi tuli siitä, että kohta rytisee.... ihan kohta on pakko tapahtua JOTAIN. Melko veretseisauttava hetki oli esimerkiksi se, kun yhtäkkiä säkkipimeydestä syöksyi päin auto (tai saattoi se olla junakin.. kaikki kävi kovin yllättäen: äänitorvi vaan pauhasi ja ajovalot sokaisivat pimeyteen tottuneet silmät). Takana ja sivuilla oli tietenkin tukevat seinät, joten pakoon oli turha yrittää. Ohjuksen lailla kohti syöksyvä kulkuneuvo kuitenkin pysähtyi noin viiden millin päähän, ja katosi mystisesti samaan tyhjyyteen mistä oli tullutkin. 

Ylivoimaisesti kammottavin kokemus tällaiselle lievästä klaustrofobiasta kärsivälle mammalle oli kuitenkin käytävä, jonka seinät alkoivat yhtäkkiä täyttyä ilmalla niin että niiden väliin jäi puristuksiin. Pimeys säilyi kaiken aikaa, mitään ei nähnyt mutta seiniä paisuttava paineilmakone huusi... ja ne seinät TUNSI, samalla tavalla kuin kasaan puristuvat luunsa. Eikä vain hetkeä, vaan niin pitkän aikaa että väkisinkin tuli mieleen, onko tämä mennyt jotenkin rikki.. pystynkö enää hengittämään... voiko tänne kuolla?!?!?

Mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Jalat täristen, sydän hakaten ja toistemme puristusotteiden jäljet käsivarsissamme pääsimme talosta ulos, ja saimme kunniakirjat kylmäpäisestä pelottomuudestamme. Emme päätyneet tilastomerkinnöiksi niiden 120 000 vierailijan joukkoon, jotka vuosien varrella ovat joutuneet huutamaan turvasanan "Nightmares!" ja siten saaneet kauhukokemuksensa keskeytettyä. Voittajafiilis, kyllä vain - mutta olihan tuo kaikessa kutkuttavuudessaan todellinen turhuuden huippu. Niin monissa kolkissa maailmaa ihmiset pelkäävät henkensä edestä joka päivä ja maksaisivat mitä vain, että saisivat painajaisensa loppumaan. Me pöljät taas maksoimme siitä, että saimme pelätä :O

Myös ajomatka osavaltion halki sai taas kerran arvostamaan lintukodossa elämistämme. Amerikka ei todellakaan ole se ökyilijöiden valtakunta, joka mediassa ja saippuasarjoissa paistattelee, eikä nätti pikkukylä kuten Lake Placid. Matkallamme Amerikka näyttäytyi rähjäisten syrjäkylien ja huono-osaisten ihmisten valtakuntana, jossa 80% asuntokannasta ei varmasti menisi suomalaisten terveysviranomaisten syynissä edes läpi - asukkaiden terveydestä puhumattakaan. Näimme matkallamme lukuisia kyliä, joissa oli toistakymmentä lahoamispisteessä olevaa tönöä rojua täynnä olevine pihoineen, mutta ei kauppoja, huoltoasemia tai yhtään mitään muutakaan satojen kilometrien säteellä. Miten noiden kylien asukkaat saavat arkensa toimimaan, mistä ihmeestä he saavat elantonsa?? Missä he käyvät kaupassa, minne he menevät jos tarvitsevat lääkäriä? Saavatko lapset minkäänlaista koulutusta??? Ei ole Obamalla helppoa.