No. En koe kovasta yrityksestä ja vielä suuremmista haaveista huolimatta yhtään sen syvällisempää yhteyttä lapsiini kuin silloin joskus, kun työn takia ei ollut aikaa tai virtaa edes ajatella mitään työn, kodin, futiskentän ja Prisman välisiä logistisia yhteyksiä hengellisempää. Löytöeläintalossa on tällä hetkellä niin paljon opiskelijoita pakollisessa yhdyskuntapalvelussa, ettei sekaan mahdu. Opiskelukin tökkii; mitä tutkinnoilla kun en tiedä koska seuraavan kerran voin edes hakea töitä? Vihonviimeinen niitti oli hapenottoa mittaava kuntotesti. Sellainen, missä työnnetään putki suuhun, ankkuroidaan se tukevasti paikoilleen päätä puristavalla pannalla, suljetaan nenä nipistimellä ja sitten sauvotaan yhä kiihtyen pyörivällä juoksumatolla niin kauan kunnes noutaja tulee. Tein sen ihan omasta halustani, ihan vaan siksi koska kaikkea pitää kokeilla. Se oli kuitenkin traumaattisinta, mitä olen tehnyt sitten puudutteettoman synnytyksen. Puhumattakaan tuloksesta, joka oli suoraan sieltä. Kuntotestituloksen perusteella on siis ihan sama, käynkö työn ohessa kivoissa pikku jumpissa kaksi kertaa viikossa, vai treenaanko kuin pieni eläin kuusi päivää, 8-10 tuntia viikossa. Kaiken kaikkiaan näytti siis siltä, ettei millään tekemiselläni ole mitään väliä. Minun henkilökohtaisesta elämästäni ei ole mitään hyötyä. En tee mitään oikein. Muut saavuttaa, minä seilaan. Iha sama.
Kuusi tuntia möllötin sohvalla näitä miettien. Onhan tässä ympärillä ihmisiä joille olisi voinut avautua, mutta minäpä olin päättänyt olla onneton, yksin, surullinen ja kiukkuinen. En halunnut kuulla sanaakaan liibalaabaa siitä, miten lässynlässyn upeita lapsia meillä on ja miten höpönlöpön loistokkaassa kunnossa olen ikäisekseni, puolirupsahtaneeksi keski-ikäiseksi akaksi.
Sitten lähdin metsään. Kun pääsin tarpeeksi pitkälle, aloin sylkeä, äristä, ulvoa sanoja joiden törkeyttä kukaan ei näillä seuduilla tunnista. Silmät sumeina ja räkä poskella kompuroin eteenpäin, kunnes tuli liukas kivi ja kuului paukahdus. Jalka meni alta, silmissä näkyi tähtiä. Yhtäkkiä päässä oli vain yksi kirkas ajatus: siitäs sait, vinkuintiaani. Jos tästä vielä tolpillesi nouset, kiität vain etkä vollota.
Nilkutin kotiin. Löysin postilaatikosta lähettäjälle palautetun paketin, jonka olin yrittänyt lähettää kaksi viikkoa sitten - osoite väärin. Keitin hernekeittoa, joka paloi (taas) pohjaan. Kaikki mihin ryhdyin päättyi siis yhtä turhauttavaan tulokseen kuin aina ennenkin, mutta onneksi oli vammainen jalka. Revähtäneen nivelsiteen vaivaama nilkka muistutti tarmokkaasti, että voisi olla myös poikki. Kaikki asiat voisivat olla tosi paljon huonomminkin.
Minä hyväksyn masennuksen jos se johtuu hormoneista tai yli-inhimillisen rankoista elämänkokemuksista. Kaikki muut masennukset ovat "masennuksia": liian intensiivistä omaan napaan tuijottamista, säälittävää rypemistä, johon auttaa kun lakkaa miettimästä liikaa ja ryhtyy toimeen (jokseenkin ihan sama mihin). Kivittäkää pois vaan, mutta tätä mieltä olen vieläkin. Olen aina ollut myös sitä mieltä, että minähän en tuohon kolmanteen "masennus"tyyppiin lankea. Siihen ei saa olla koskaan aikaa. Sillä mitä tapahtuukaan, kun tyhjänpantti kotiäiti märehtii kuusi tuntia sohvalla omaa elämäänsä? Masennushan siitä seuraa. Tällä kertaa siihen auttoi, kun lähti metsään itseään telomaan. Marraskuun kaamos ei kyllä muutenkaan ole sopivaa aikaa melankolialle. Suomalaista isänpäivää pukkaa näillä näppäimillä, huikeasta synttäriputkesta puhumattakaan! Onnea siis mainio minä, superrakas siskoni, meidän kummankin paras äiti, ihana isämme, mahtavanmainio Mymmeli ja kultainen kummityttöni siellä kaukana Suomessa
Kommentit