Olipas taas viikonloppu käänteitä täynnänsä!

Oikeastaan säpinä alkoi jo torstaina, kun Blue Bombersien suurin vuotuinen varainkeruutapahtuma eli Lake Placid International Invitational jääkiekkoturnaus pyörähti käyntiin. Tuoreessa muistissa on ne ajat, kun meillä oli kolme pelaajaa kolmessa eri joukkueessa, ja itselläni liuta toimitsijavuoroja muihin pelehin. Silloin sai ihan oikeasti suhata koko viikonlopun hallin ja kodin väliä aamusta iltaan. Parhaimmillaan taitoin tuon matkan 26 kertaa  yhden turnauksen aikana, ilmenee tästä neljän vuoden takaisesta postauksesta.

Nyt kun pelaajia on enää yksi, turnausrutistuskin tuntui työn sijaan suorastaan leppoisalta huvilta - varsinkin kun meidän iskäkin sattui harvinaislaatuisesti olemaan kotona. Kävimme katsomassa Pikkuveljen pelejä ja hoidimme toimitsijavuorot kotoa tutulla saumattomalla yhteistyöllä, jossa yksi soittaa musiikkia ja toinen kirjoittaa.

Lauantaina latasin Facebookiin tällaisen kuvan ja tekstin: 

Beginning of the end. Sara-Placid Squirts waiting for their last game of the season to start. I will miss this!!

Tuntia myöhemmin poistin kuvan kauhistuneena. Noidankykyni olivat näköjään taas nostaneet päätään, ja olin todella onnistunut manaamaan lopun alun keskuuteemme. Kesken Pikkuveljen pelin halliin laskeutui sysimusta pimeys, kun sähkökatkos vei virrat koko kylästä. Löysimme sentään aikanaan ulos pimeästä hallista (ja käsikopelolla sattui mukaan myös ihan oma lapsi!) mutta vain astuaksemme ulos toisenlaiseen maailmanlopun meininkiin. Lämpötila, joka oli hivutellut alkuiltapäivästä +15 celciuksen lukemia, tippui hurjaa vauhtia, ja samalla taivaalta tippui kaikkea mahdollista. Ensin vettä tuli kuin saavista kaataen, ja kun lämpöasteita oli enää pari, mustista pilvistä rojahteli vuoroin tiskirätin oloisia lumihiutaleita ja vuoroin rakeita. Piipaa-autoja vonkui siellä täällä matkalla pelastamaan tulvivilta teiltä suistuneita autoilijoita. Tuuli ulvoi, puita rytisi maahan, ja oksankappaleita lenteli ilmassa. Salamat räiskyivät ja ukkonen paukkui. Helmikuussa!

Ja ne sähköthän ei tietenkään siinä rytäkässä palautuneet. 

Meillä meni kuitenkin hämmästyttävän hyvin. Lämmitimme saunan, puilla tietenkin ja myrskylyhdyn valossa löylytellen kuten normaalistikin. Varaajassa tuntui vielä riittävän lämmintä vettä, eikä tarvinnut tyytyä pelkästään siihen suihkuun jonka sai taivaalta kävelleessään saunalta sisälle. Sattumoisin olimme käyneet kaupassa jo aiemmin päivällä (koko kaupungin kaupat siis menivät sähkön puutteessa luonnollisesti ja kirjaimellisesti kiinni, eihän niihin päässyt edes sisään kun ovetkin toimivat sähköllä, kassakoneista puhumattkaaan), ja hankkineet tuhteja grillipihvejä illallista varten. Uuniperunat nyt eivät onnistuneet uunissa, mutta grillissä nekin sai kypsiksi. Jälkiruuaksi oli kotitekoista jäätelöä, joka piti tietenkin syödä yhdellä istumalla kun se oli jo valmiiksi ihanasti puolisulaa. Meillä oli kynttilöitä ja punaviiniä, taloa lämmitti takkatuli. Suorastaan juhlavaa, siis! 

Sähköjä ei ollut vielä seuraavana aamunakaan. Isoin muru oli ottanut hatkat aamukolmelta kohteenaan seuraava maailmancupin näyttämö eli Etelä-Korea, joten sain astua pioneerileirimme johtoon iha ite. Talon makuuhuoneet olivat muuttumassa jääkaapeiksi, joten hakeuduimme kaikki olohuoneeseen takan ääreen - hamsteria myöten.

Olen monesti manannut kaasuhellaamme, sen pitäminen siistinä on ihan vihonviimeistä touhua kun valurautaritilät painavat tonnin ja niiden alle roiskuu tai kuohuu jotain melkein joka kokkauksella.  Nyt kaasuhella oli kuitenkin toiveiden täyttymys. Sen sytytysmekanismi on toki sähköstä riippuvainen, mutta tulitikuilla sen saa syttymään - saimme siis paistettua munakkaita ja keitettyä vettä kahvin ja teen tekoon. Ja niinpä vain saimme jopa vastapaistettua pullaa! Taikinan meidän pullamestari oli vaivannut jo  edellispäivänä jossain pelien välissä, mutta paistaminen oli jäänyt kun uuni oli pois pelistä. Vaan mitäs sitä uunilla jos on paistinpannu ja tuli sen alla. Pulla on pulla vaikka voissa paistaisi - ja sellaisena se vasta maistuva olikin!  

Tämä lautanen tyhjeni tunnissa.

Iltapäiväksi lähdimmekin sitten pakolaisiksi toiseen osavaltioon juhlistamaan ystäväni pojan synttäreitä. Sillä aikaa sähköt palautuivat Lake Placidiin, ja palasimme illlalla oikein mukavasti lämmenneeseen kotiin. 20 tunnin sähkökatkos oli siis oikeastaan pelkästään jännä ja hauska kokemus, vähän kuin olisi Survivors-ohjelmassa ollut. En minä niitä kuitenkaan enempää toivo. Sen verran kurjalta "yhtään ruokaa ei jätetä lautaselle" -mutsista tuntui tänään pakata tällaiset kantamukset pakastimesta kaatopaikalle :(