Olen salaa vähän sitä mieltä ettei mäkihyppy ole urheilua. Äksöniä kestää muutamia sekunteja, muu aika on odottelua, ihmettelyä ja suoritukseen valmistautumista. Samasta syystä baseball ja jenkkifutis ovat mielestäni vähän kyseenalaista "urheilua", mutta tätä mielipidettä ei tarvitse pitää salassa koska kukaan meillä ei harrasta noita lajeja. 

Pikkuveli kuitenkin mäkihyppää, enkä tietenkään voi hänelle sanoa hänelle ettei mäkihyppy ole urheilua. Tai että sen katsominen on tappavan tylsää. (Aloittelijoiden tasolla jännitysmomenttia toki tarjoaa se, että kaatumisia sattuu vielä aika usein, ja sitten voi jännittää että sattuiko ja kuinka paljon. Edellisissä treeneissä kävi myös niin, että eräs lapsi lipsahti laskuränniin ennen kuin oli tarkoituskaan. Sieltä hän sitten vyöryi kiljuen alas, isän asettuessa ottamaan koppia hyppyrin nokalle. Silloinkin mäkyhypyn katseleminen oli aika jännittävää. Voin kertoa, että isä ei saanut koppia. Suuressa jälkiviisaudessani voin myös kertoa, ettei olisi edes kannattanut yrittää. Kumpaakin olisi sattunut paljon vähemmän.)

Yritän siis käyttäytyä parhaani mukaan kuin innostunut ja kannustava mäkyhyppyäiti käyttäytyy, ja vien tunnollisesti Pikkuveljeä hyppyreille, videoin hyppyjä tekniikan jälkianalysointa varten, ja tsemppaan häntä hyppyjen välissä. Suurimman osan treeneistä kuitenkin seison pystyyn kuolleena paikoillani, ja odotan... odotan... odotan että jotain tapahtuisi. Kuten odottavat kaikki muutkin, kaikki paitsi se jonka viisi sekuntia äksöniä on juuri meneillään.

Viikonloppuisin olemme onneksi kiireisiä jääkiekkopelien ja -turnausten kanssa. Se on kivaa ja jännää! Jääkiekko on Pikkuveljen (ja mun) ykköslaji, ja niinpä olin alkutalvesta ajatellut, että jääkiekko on oiva tekosyy jättäytyä pois kaikista "away meets"eistä, vierailla paikkakunnilla järjestettävistä hyppykisoista. Minä en todellakaan lähde ajamaan yhtään mihinkään muutaman hassun hypyn (ja tuntikausien seisoskelun) takia. 

Mutta sitten tuli viikonloppu, jona sekä jääkiekkopelit että hyppykisa olivat kaukana, mutta samassa ilmansuunnassa kuitenkin. Josko sitten kaikesta huolimatta hypättäisiin joskus jossain muualla kuin Lake Placidissa, edes kerran elämässä? Kysyin Pikkuveljen mielipidettä (please please sano ettei kiinnosta), ja tottahan Pikkuveli innostui. 

Eräänä lauantai-aamuna sitten starttasimme kohti itää, takaluukussa jääkiekkolaukku, maila, mäkihyppysukset, hyppypuku, monot ja hyppykypärä. Ajoimme esin pari tuntia naapuriosavaltioon Vermontiin, pieneen Middleburyn yliopistokaupunkiin. Pikkuveli pelasi siellä kaksi voitokasta lätkäpeliä. Jatkoimme matkaa vielä idemmäksi, suuntana New Hampshiren Andover ja sen hyppyrit. (Tai no... lauantai-illaksi menimme ensin mäkihyppyjoukkueen yöpymispaikkaan Moultonbourougiin. Se kun on näppärästi ihan kulman takana Andoverista katsottuna, vain tunti sieltä koilliseen.)

Sunnuntaina oli sitten hyppykisat. Kun näin Andoverin hyppyrit, mieleni madaltui entisestään. Se siitä "urheilupäivästä" sitten - Andoverissa on HISSI. Lake Placidissa pienimpään hyppyriin kavutaan sentään portaita pitkin, ja kun olalla on leveät ja painavat sukset, portaiden kiipeämistä voi jo sanoa edes etäisesti urheilua muistuttavaksi osaksi treenejä. 

Harjoitushyppykierros kuulutettiin alkavaksi. Mäkihyppääjälauma vedätytti itsensä torniin ja tuli sieltä yksi toisensa jälkeen alas, kuka mitenkin. Löhösin antautumismielialaa uhkuen huoltorakennuksessa, upottavan pehmeässä nojatuolissa. Isosta ikkunasta avautui näkymä hyppyreille ja "urheilun" juhlaan. 

Toinen harjoitushyppykierros. Pikkuveli sääti jotain suksiensa kanssa, ja kaikki muut olivat jo ylhäällä kun hän vasta asettui hissiin. Silmäluomet lopsuen seurasin hissin ja Pikkuveljen kulkua ylös jyrkkää rinnettä. Yhtäkkiä hissi kuitenkin pysähtyi. Pikkuveljen pää näytti kääntyilevän joka suuntaan, ikäänkuin vastausta tai ohjeita kysellen. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota pysähtyneeseen hissiin, joka kaiken kukkuraksi oli metsäkaistaleen toisella puolella hyppyreistä katsoen. Kukaan meidän kahden lisäksi tuskin edes tiesi, että hissi oli pysähtynyt. 

No niin, vihdoin jotain äksöniä! Terästäydyin nojatuolissani seuraamaan jännitysnäytelmää. Mitähän nyt tapahtuisi?

Pikkuveli irrottautui vetoköydestä, ja tarttui hissivaijeriin kaksin käsin. Vaijerista kiinni pidellen hän alkoi käsivoimin hilaamaan itseään ylös. Hyvä Pikkuveli! URHEILE! URHEILE! 

Rinteen kohta oli todella jyrkkä. Matkaa hissin päätepisteeseen oli vain parikymmentä metriä, mutta Pikkuveljen matka eteni käsivoimin tuskastuttavan hitaasti. Kohta ilmassa lensi jotakin mustaa. Uudet toppahanskat. Ilmeisesti ne olivat liian liukkaat, ja Pikkuveli päätti jatkaa ylävartalotreeniään paljain käsin. Hanskat jäivät hankeen, ja mietin mielessäni että saa kyllä hakea ne sieltä myöhemmin. Ihan uudet hanskat, perhana! 

Minuutit kuluivat, ja Pikkuveli eteni sentti sentiltä ylöspäin. Kaukaa katsottuna näytti siltä, että sukset olisi kannattanut kääntää rinteessä vaakatasoon (etteivät ne lähde liukumaan alaspäin), irrottaa jalasta ja kantaa loppumetrit ylös. Mutta sen verran monta kertaa olen minäkin mäkihyppysuksia saanut kantaa, että tiedän niiden olevan piiiiiitkät, leeeeveeeeeät ja PAINAVAT. Kymmenvuotias ei niin vaan niitä jyrkässä ylämäessä jaloissaan kääntele. Joten sukset pysyivät jalassa, ja Pikkuveli vaijerissa roikkumassa.

Matkaa ei enää ollut montaa metriä, kun Pikkuveljen voimat sitten loppuivat. Hän lakosi rähmälleen maahan, yhä kuitenkin vaijerista roikkuen. Siinä se makasi, ja makasi. Ja minä katselin nojatuolissani. Mitäpä siinä nyt olisi voinut muutakaan tehdä. 

Yhtäkkiä hissi nytkähti taas liikkeelle. Pikkuveli raahautui sen mukana kohti maalia. Vai ...... oliko hän sittenkin takertunut vaijeriin kiinni tahtomattaan? Jotenkin jumissa? Edelleen istuin mukavasti nojatuoliin uponneena, miettien mitä kävisi jos Pikkuveli olikin jotenkin takertunut vaatteistaan hissiin, joka kohta menisi kääntöpaikalleen? Siinä varmaan sattuisi? Matkaa kääntöpaikkaan oli kuitenkin enää pari metriä, en mitenkään pääsisi ylös nojatuolistani, saati ehtisi portaita alas huoltorakennuksesta ja sitten hissille etsimään hätäpysäytysnappia. Siis katselin tilanteen kehittymistä laiskanlinnastani. Kylläpä mäkihypyn katselu voikin olla jännittävää, ihan oma sykekin nousee!!

Maaliviivalla sain huokaista helpotuksesta. Pikkuveljen kädet irtosivat vaijerista ennen kuin lautaseinä ja hissin kääntöpaikka tulivat kohdalle. Hän jäi vielä toviksi makaamaan maahan, mutta sai sitten suksineen jotenkin ryömittyä sivuun, siitä hitaasti jonkinlaiseen istuma-asentoon niin että sukset sai irti. Suureksi hämmästyksekseni hän lähti jalan laskeutumaan rinnettä. Ja haki uudet hanskansa.

Aikanaan Pikkuveli tuli sitten hyppyristä alas, toisen harjoitushyppynsä. Vääntäydyin ylös nojatuolistani ja suuntasin ulkoilmaan kysäistäkseni kuulumisia. Vastaani tuli yltä päältä hiessä kylpevä Pikkuveli, jonka posket helottivat punaisena ja adrenaliinin saattoi suorastaan haistaa. Ihan kuin se olisi jääkiekkoillut! Hienoa! 

"Sulla oli jotain vaikeuksia tuolla hississä?" kysyin muina naisina. Pikkuveli mulkaisi pahasti. "Äiti. Mä itkin siellä." 

No niin tosiaan, olihan sillä silmätkin punaiset eikä vain posket. Voi kultarakas. Joskus ihan oikea kunnon urheilu on katsos sellaista että tulee jopa itku!

"Mä en kyllä hyppää täällä enää. Tää on ihan surkee paikka. Mä haluun hypätä vaan Lake Placidissa."

Ja kyllä muuten hyppäät. Me ei todellakaan ajettu neljää tuntia sen takia että sinä hyppäät kaksi kertaa viisi sekuntia! 

Ja niin Pikkuveli hyppäsi vielä kolme kertaa. Yhteensä siis viisi kertaa viisi sekuntia mäkihyppyäksöniä. Ei mennyt enää hissin lähellekään, vaan kipusi torniin omin jaloin, sukset olallaan. Ajoimme kotiin neljä tuntia, ja ostimme matkalla ison pussin karkkia vaikkei enää ollut edes lauantai. Ihan siitä ilosta, että ne uudet hanskatkin olivat vielä mukana, ja kaikki ruumiinosat myös.