Pienet lapset, pienet ongelmat, sanotaan. Ja kyllähän siinä totuuden siemen taitaa piillä. Uhmaileva, valvottava tai nirsoileva pikkukersa on toki hemmetin rasittava. Sellaisen kanssa kun joutuu elämään, on päiviä jolloin ei todellakaan tiedä miten sitä voi muka selvitä iltaan saakka. Aina sitä kuitenkin selviää, eikä selvittyään tule mieleenkään murehtia voisiko päivän polttavimmilla kysymyksillä "puetaanko vaatteet vai eikö pueta", "syödäänkö kasviksia vai eikö syödä" sekä "nukutaanko päikkärit vai eikö nukuta" olisi kauaskantoisia seurauksia 10 tai 20 vuoden päähän. 

Toisin on isojen lasten kanssa.

Viime viikosta kului leijonanosa pähkäillessä ja ratkoessa Isoveljen koulunkäyntiin liittyviä kysymyksiä. Poika oli paiskattu vaativimmille mahdollisille matikan- ja espanjankursseille. Päätöstä puolsi niin high schoolin opinto-ohjaaja, kyseisten aineiden opettajat kuin rehtorikin. 

Kaikki paitsi itse asianosainen. Istuin kaksi eri sessiota opinto-ohjaajan toimistossa kuuntelemassa uhkakuvia siitä, kuinka matikan ja espanjan kurssien vaihtaminen helpompaan suistaisi Isoveljen väistämättä katuojaan. Opintopisteet eivät riittäisi täysipäiväsen lukiolaisen statukseen, tärkeistä testeistä tulisi hylsy ja mihinkään collegeen ei olisi sitten mitään asiaa. Matikkaa ja espanjaa ei voi, kannata, pysty, kykene mitenkään nyt vaihtamaan, oli opinto-ohjaajan parituntisen saarnan viesti tiivistettynä.

Koululta paukutettiin uhkauksia, kotona oli ahdistunut ja kiukkuinen Isoveli joka lukittautui huoneeseensa ja kieltäytyi puhumasta enää koko aiheesta (flash back omiin lukioaikoihin ja kuristavaan tunteeseen siitä, että nyt pitäisi yhtäkkiä tietää mikä musta tulee isona). Vietin muutaman unettoman yön miettimällä minkälaisella ratkaisulla olisi vähiten huonot seuraukset Isoveljen tulevaisuuteen - ja kuinka paljon minun kannatti edes sekaantua koko soppaan. 

Sitten asiat alkoivat kirkastua. Sain vastauksia suomalaisista jatko-opintopaikoista, joista olin kysellyt ulkomaisella koulutustaustalla olevien hakijoiden valintaperusteista. Ketään ei Suomessa tulisi kiinnostamaan minkä NIMISIÄ matikan tai espanjan kursseja Isoveljen todistuksessa olisi - aivan kuten arvelinkin. Luonnollisesti näyttäisi siis paremmalta valita Financial Algebra ja saada siitä onnistumisen elämyksiä ynnä loistava arvosana, kuin kärvistellä kaksi seuraavaa vuotta Algebra 2:n parissa ja saada muistoksi surkea numero. 

Toki olin tämän selittänyt myös opolle, joka ei kuitenkaan ottanut näkökulmaani kuuleviin korviinsa lukuunottamatta sitä kahta sekuntia kun sain osakseni tyrmistynyttä tuijotusta (jota seurasi entistä kiihkeämpi palopuhe vaativampien kurssien puolesta). Tähänkin selvisi syy. Koulut saavat sitä enemmän apurahoja, mitä vaativamman tason kursseja oppilaat suorittavat. Toisekseen, myös vanhemmat patistavat jälkikasvuaan lähtökohtaisesti vaativille high school -kursseille, suorastaan anelevat että lapsukainen huolittaisiin sellaiselle - arvosanasta viis. Vaativista kursseista saa hyvitystä collegeen, ja mitä enemmän hyvitystä, sitä lyhyemmäksi jää collegeaika ja pienemmäksi lukukausimaksuista muodostuva loppusumma (mikä on joka tapauksessa kymmeniä tuhansia). Lake Placid High Schoolin opon pasmat meinasivat mennä kerrassaan sekaisin, kun eteen tupsahtikin joku jolle college creditit todistuksessa ovat yhtä kuin kärpäsen kakkaa!

Siitä siis selvittiin, ehkä. Totuus selvinnee 10 vuoden sisään. Mutta jos ison lapsen koulunkäynti ja urasuunnitelmat eivät aiheuta tarpeeksi päänsärkyä, vedetäänpä mukaan vapaa-aika.

Johon kuuluu hauskanpito, johon lukeutuu juhliminen. Vielä pari vuotta sitten olin niin sinisilmäinen, että ihan oikeasti kuvittelin amerikkalaisteinien olevan niin turmeltumattomia, että he osaavat pitää hauskaa ihan ilman päihteitä. Eihän täällä näy pussikaljahengailua (eikä kyllä taivasalla tapahtuvaa hengailua ilman pussejakaan), eikä kukaan koskaan puhu sanaakaan ala-ikäisten alkoholinkäytöstä. Sitä ei siis ole. 

Vaan onpa tämäkin asia alkanut kirkastua. Kyllä täälläkin osataan, mutta se tehdään niin ettei kukaan näe eikä siitä kukaan puhu. Tai jos puhuu, niin ne on ne muiden mukulat jotka semmoista tekee. Oma lapsi on "good kid", se korkkaa ekan pullonsa vasta kun ikä riittää eli 21-vuotiaana. Näin minulle on kirkkain silmin vakuuteltu.

En tietenkään voi enkä haluakaan julistaa suoranaisesti kannattavani ala-ikäisten kosteita iltoja, mutta sen verran olen maailmaa nähnyt, että tiedän sitä tapahtuvan paremmissakin piireissä eikä sille paljoa voi. Nuoruuteen nyt vaan kuuluu se, että kokeillaan yhtä sun toista jota ehtisi kyllä hyvin tehdä myöhemminkin, mutta harvalla riittää maltti odottaa - varsinkin kun se laillinen ikä on täällä vasta 21. Siihen tuntuu 16-vuotiaana olevan ikuisuus. Ja jos "kaikki muutkin", vaatii melkoista kypsyyttä olla se joka ei.

Kiinnijäämisellä voi kuitenkin olla täällä karmeat seuraukset. Jos laiton päihteiden hallussapito, käyttö tai välittäminen syystä tai toisesta johtaa viranomaisten tietoon, papereihin voi jäädä merkintä joka tulee estämään uran esimerkiksi lainvalvojana (poliisi, lakimies), maanpuolustuksessa tai lääketieteen parissa. Kouluun ei pääse, ja ammatinharjoittamiseen ei voi saada koskaan lupaa. Tällaisen pelotteen luomisella on ollut hyvä tarkoitus estää nuorten juopottelua, mutta seurauksena on menty ojasta allikkoon. Vanhemmat eivät uskalla puhua avoimesti asiasta, jolloin on turha haaveilla "koko kylä kasvattaa" -ideologiasta, yhteisestä valvonnasta ja valistuksesta. Nuoret piiloutuvat pulloinensa johonkin koloon, ja jos jollekulle käy kokeilujensa kanssa hassusti, kukaan ei uskalla hälyttää apua.

Jos juttu kuitenkin kaikesta huolimatta päätyy yleiseen tietoisuuteen, moni vanhempi on valmis tekemään kaikkensa että lapsen tulevaisuuden pilaavat merkinnät saadaan pyyhittyä pois historiankirjoista. Nostetaan oikeusjuttu, kaivetaan esiin ja pistetään edesvasuuseen syyllinen - ja sehän voi näppärästi olla vaikkapa lapsen kaverin vanhempi, joka jätti talonsa ja viinansa vartioimatta, ja täten mahdollisti katastrofin. 

Se, että amerikkalainen nostaa oikeusjutun mistä vaan, on hauska vitsi - mutta myös totista totta.

Karrikoidusti sanoen minua ei niinkään kiinnosta Isoveljen juhlimiset. Äiti haluaa aina uskoa lapsestaan (aka omista kasvattajankyvyistään) hyvää: haluan uskoa että Isoveli pitää suuressa maailmassa järjen päässään. Realiteetti on kuitenkin se, että jopa Isoveli saattaa joskus tehdä jotain minkä voisi jättää tekemättäkin. Mennä vaikkapa jonkun päihtyneen kyytiin. Siinä hommassa aikuiset näyttävät täällä erinomaista esimerkkiä - pikku pierussa baarista kotiin autoileminen on ennemmin sääntö kuin poikkeus. Kun Isoveli painelee menemään maailmalla, sydämeni on siis ihan yhtä sykkyrällä kuin sitoutuneimmallakin helikopterimutsilla. Koitan vaan olla kuulematta sen pamppailua. (No okei, ihan pari-kolme-neljä-viis-kuus kertaa saatan illan/yön aikana soitella ja tekstailla. Kun ei pysty nukkumaankaan.) Lapsen, niin pienen kuin isonkin, on mielestäni edelleenkin annettava tehdä virheensä. Kaatua, törmätä, mokata - ja sitten nousta ylös jotain oppineena, rohkeana ja omiin kykyihin luottavana. Eikä minulla ole mitään halua vetää ketään oikeuteen näistä oppitunneista. 

Enemmän tässä huolettaakin ne muiden mukulat, "the good kids". Höpö höpöä. Ei ole olemassa hyviä tai huonoja lapsia. On vaan lapsia jotka ovat jääneet kiinni, ja sitten niitä jotka eivät ole.  Ainakaan vielä. Jos jäävät, meillä ei kyllä ole varaa olla siinä osallisena. 

Että sellaisiin ongelmiin sitä törmää isojen lasten kasvatuksessa tässä vapaassa, Amerikan ihmemaassa. Money talks. Mutta enpä siltikään vaihtaisi näitä isoja murusiani pienempiin ongelmiin :)