Jos matkustaa työkseen ympäri maailmaa, ja miettii puolet vuodesta kellon ympäri miten apinalauma pääsee nopeiten pisteestä A pisteeseen B, onko kaikkien kaikki kamat mukana ja kunnossa, missä tänään syödään ja nukutaan, samaa sirkusta ei ehkä jaksa ylläpitää lomilla. Siksi olemme viettäneet kevätlomat perinteisesti ja tiukasti bermudan kolmiossa, jonka muodostavat All inclusive resortin hotellihuone, ravintola ja ranta. Vain siellä tuntee kuulemma olevansa lomalla: aivot narikassa ja joku muu hoitaa kaiken. 

Itse koen eläväni arkeani bermudan kolmiossa. On se sentään vähän isompi: sen muodostavat Lake Placid, Saranac Lake ja Plattsburgh. Kyllähän ne AI-resorteissa löhöämiset lomilta tuntuvat minustakin monestakin syystä, mutta joskus olisi tosi kivaa nähdä myös jotain ihan uutta. Kuten vaikka Amerikan länsirannikkoa.

Toiveeni toteutui viime viikolla. Lennähdimme San Franciscoon. Olivat varoitelleet, että San Francisco ei ole sitä mitä Kaliforniasta yleisesti ajatellaan eli palmuja, aurinkoa ja lämpöä. Mutta kyllä se parikymmentä celciusastetta lämpimältä Lake Placidin jälkeen tuntui! Ja palmujakin oli, sulassa sovussa havupuiden kanssa. Kostean ilmaston ansiosta kaikki oli ihanan vihreää, ja kaupunki oli ihan yhtä mäkinen kuin toimintaelokuvien takaa-ajokohtauksissa näkyy.

Vuorokauden aikana tsekkasimme muutamat pakolliset turistirysät eli Golden Gaten, valtaisan Golden Gate Parkin sekä "maalatut rouvat" (Painted Ladies, viktoriaaniset talot Alamo Squarella), mutta sen lisäksi saimme paikallisoppaamme johdattamana kurkata paikkoihin, joihin joka turisti ei välttämättä eksykään. Mission- kaupunginosasta löytyi mm. tajunnanräjäyttäviä burritoja hyvin vaatimattoman näköisestä katukeittiöstä, upea, kantaaottava ja monenmoisia ajatuksia herättävä graffitikuja, sekä kummajaiskauppa. Pikkuveli olisi jaksanut tutkia kaupan olevia kauniita kiviä, eläinten luita ja silmiä, fossiileja ja säilöttyjä hyönteisiä, epätavallisia kasveja sekä ihmeellisiä soittimia varmaan koko loppuviikon. "Kun olen iso, haluan muuttaa tähän kauppaan." 

Lake Placidissakin törmää siihen, että vähäosaisille ja kodittomille kerätään yhtä sun toista. Marketin eteisessä on laari, johon saa antaa osansa ostoksistaan nälkäisille. Vanhoista vaatteistaan pääsee helposti eroon lahjoittamalla ne kodittomille. Vaikka tämä kansallinen epäkohta näkyy ja kuuluu jokapäiväisessä elämässä, se tuntuu silti kaukaiselta sillä ei niitä kodittomia täällä näy. Kai kaikilla nyt joku koti on? Amerikkahan on ihmemaa, mahdollisuuksien taivas! 

Mutta San Franciscossa niitä, joilla ei mahdollisuuksia ole, näkyi sitten senkin edestä. Ei siltaa, jonka alla ei olisi ollut epämääräisiä röykkiöitä pahvilaatikkoja, ostoskärryjä ja niiden seassa rääsyissään kyyhöttäviä ihmispoloja. Hotellin aamiaisella Pikkuveli ei meinannut jaksaa vohveliaan, ja neljännes siitä jäi pyörimään lautaselle. Meillähän ei ruokaa roskiin heitetä, ja jälleen kerran tähteet meinasivat päätyä vararavinnoksi henkilölle joka ei vararavintoa tarvitsisi.. (röyh). Yhtäkkiä aamiaishuoneen ovi aukesi, ja sisään luikahti likainen, takkutukkainen ja parrakas mies, jonka katse oli sekoitus pelkoa, agressiivisuutta ja määrätietoisuutta. Salamannopeasti hän sieppasi vohvelilautasen suoraan neniemme edestä, ja vilahti takaisin kadulle hotellityöntekijän kiukkuisen mölyämisen saattelemana. Kohtaus oli tällaiselle lintukodossa elävälle maalaistollolle vähän hurjakin, mutta salaa tunsin suurta tyytyväisyyttä miettisessäni miten minun suurta suutani paljon parempaan tarkoitukseen vohvelinpala päätyikään!

Toisena lomapäivänä lähdimme ajamaan länsirannikkoa alaspäin. Ajoimme Redwoodin halki, ja kyllä: on ne vaan isoja puita! Maisemat Tyynenmeren kallioista rantaa myötäilevältä tieltä olivat henkeäsalpaavat. Välietappejamme olivat eliitin kuuluisat lomakohteet Santa Cruz, Monterey ja Cambria. 

Mutta määränpäämme oli hieman tuntemattomampi: pikkuinen Pismo Beachin kylä San Franciscon ja Los Angelesin puolivälissä. Siellä pääsimme kolmeksi päiväksi siihen "aitoon" lomatunnelmaankin: elämä keskittyi hotellihuoneeseen, allasalueeseen ja hiekkarantaan. Aktiviteetteihin kuului merenelävien bongaus: joka aamu hotellin editse lipui villien delfiinien lauma, ja eräänä päivänä hiekkarannalle oli eksynyt suurisilmäinen, viiksekäs hylkeenpoikanen. Pismo Beachin jännitysnäytelmä olikin se, kun pelastusryhmä kävi korjaamassa hyljevaavin hoteisiinsa. Ryhmän mukaan se oli todennäköisesti emonsa hylkäämä, sillä sen kurkkuun oli juuttunut jotain, mahdollisesti simpukankuori. Enpä ollut aiemmin tiennyt, että hylkeet osaavat karjua (vaikka niillä olisikin kurkussa simpukankuori)! Ja että pienikin hylje on niin painava ja voimakastahtoinen, että tarvitaan viisi miestä siirtämään se rantahiekalta häkkiin, ja sitten häkki jyrkkiä portaita pitkin rantakallion päällä odottavaan pakettiautoon. 

Mutta ei meidänkään retkemme Pismo Beachille tyssännyt, matka jatkui alaspäin. Los Angelesia kohti ajaessamme näimme paitsi silmänkantamattomiin jatkuvia viiniviljelmiä, myös lisää elokuvista tuttuja paikkoja: Santa Barbaran, Venturan, Malibun, Santa Monican.. linnoja ja palatseja, luksusautoja ja rahanhajua. Kivahan siitä oli läpi ajaa, mutta paljon kotoisammalta tuntui Hermosa Beachin rauhallinen, keskiluokkainen lähiö, jossa meidän lomakotimme sijaitsi. Ihana hiekkaranta oli kävelymatkan päässä, eikä Hollywoodin hulinaankaan ollut paperilla kuin 20 mailia. Kokonainen päivä siinä kuitenkin vierähti, kun LA:n ruuhkaisilla, 8-kaistaisilla teillä sinne ja takaisin itsemme luovimme saadaksemme To Do -listalta tsekatuksi parit tähdet ja eräät vuorenrinteeseen pystytetyt valkoiset kirjaimet.

Menneiden vuosien kevätlomamuistot ovat yhtä AI-massaa. Oliko se hassu tarjoilija Sidessä vai Punta Canassa? Oliko rantahiekka valkoisempaa Alanyassa vai Puerto Platassa? Kaikissa näissä viikko löhöämistä ja syömistä on ollut ihan riittävästi, sitten on jo tehnyt mieli kotiin. Kalifornian-loma uusine kokemuksineen tuskin tulee koskaan sekoittumaan mihinkään muuhun. Ja se lämpö.. siitä olisi voinut nauttia pidempäänkin. Ei kun pökköä saunan pesään.