Aloitin pianotunnit musiikkiopistossa 6-vuotiaana. Lopetin ne 15-vuotiaana. Siinä välissä ehdin käydä yli 400 soittotunnilla, tuskallisen monella musiikin teoriatunnilla, säestystunneilla, tutkintoesiintymisissä ja oppilaskonserteissa.
Musiikkiopistourani kohokohta oli se, kun 8-vuotiaana löysin soittotuntimatkalla bussipysäkiltä kuolleen hiiren. Mielestäni se oli vielä lämmin, ainakin ihan vähän, ja koko bussimatkan yritin epätoivoisesti elvyttää sitä (en halua muistella käytinkö mahdollisesti suusta-suuhun-menetelmää). Hiirenraato kuitenkin jäykistyi jäykistymistään, ja vihdoin luovutin. Pistin hiiren lapaseni sisään, ja vein piano-opettajalle - tai oikeammin hänen kissalleen - tuliaiseksi. Kerrassaan loistava veto: minun ei tarvinnut jäädä sille soittotunnille, vaan opettaja lähetti minut siltä seisomalta takaisin kotiin "pitämään hiirelle hautajaisia". Sain kehotuksen tulla seuraavalle soittotunnille kädet erityisen hyvin pestyinä.
Tätä episodia lukuunottamatta musiikkiopistolla käyminen oli tylsää. Teoriatunteja suorastaan inhosin (tai no, yhdessä vaiheessa siellä alkoi käydä yksi poika joka oli aika söpö), ja oppilaskonsertit olivat kammottavia, tutkintoesiintymisistä puhumattakaan. Muistan vieläkin sen jännityksestä johtuvan kuvotuksen tunteen ja pakokauhun, kun istuu kymmenien tuijottavien silmäparien edessä koskettimien ääreen eikä yhtäkkiä muista ensimmäistäkään säveltä.
Niin vaan sain kuitenkin lopulta 3/3-tutkinnonkin tahkottua hyväksytysti läpi. Muistan, kun tein lähtöä rimaa hipoen suoritetusta tutkintotilaisuudesta. Olin sonnustautunut riekaleiksi revittyihin, kloriitilla valkaistuihin farkkuihin, joihon olin kirjoitellut tussilla kaikkea kivaa. "Bach sinulta sujuikin parhaiten. Taidat tosiaan pitää hänen musiikistaan?", yksi tutkintotuomareista hymyili viitaten reidessäni isolla komeilevaan tekstiin 
❤ SEBASTIAN BACH ❤ Muljautin silmiäni kuten vain teini osaa, ja laahustin ulos. En jaksanut alkaa sivistää tuomaria hevimetallibändi Skid Rowsta ja sen ihqusta pitkätukkaisesta solistista.
Samalla luokalla kanssani oli pianovirtuoosi Sanni. Sanni osasi soittaa mitkä vaan nuotit eteen lyötiin, oppi saman tien kaikki biisit ulkoa ja sävelsi omia kappaleitaan alle 10-vuotiaana. Olen siinä käsityksessä, että Sannista tuli sitten isona musiikinopettaja. Kerran juttelin meidän opettajan kanssa pianonsoitosta. Opettaja kehui Sannia. Sanoin, etten ole yhtä hyvä kuin Sanni eikä minusta ikinä tule yhtä hyvää kuin Sanni, sillä meissä on yksi merkittävä ero. Sanni tykkää soittaa, minun pitää soittaa. Jännä juttu, että tiedostin asian jo alakouluikäisenä, ja muistan kertoneeni sen opettajalle hyvin toteavaan sävyyn, vailla mitään dramatiikkaa. Soitin, koska se oli vanhempieni ja sukulaisteni mielestä hieno juttu. Diplomiurkurin pojantyttären sukuvelvollisuus. Soitin, koska pimputteluni teki heistä selvästikin ylpeitä ja iloisia. Soitin, koska äiti ja isä olivat jo maksaneet etukäteen koko kallin musiikkiopiston lukukausimaksun (tämä oli syy, kun yhden ainoan kerran uskallauduin kyseenalaistamaan harrastukseni jatkumisen). Ja mikäs siinä, se nyt vaan on (kiltin) lapsen osa. Joitakin asioita on vaan tehtävä koska vanhemmat sanoo niin, ja koska heitä rakastaa niin että haluaa pitää heidät tyytyväisinä vaikkei aina tykkäisikään kaikesta mitä pitää tehdä. Pitää syödä reippaasti lautanen tyhjäksi silloinkin kun ei ole lempiruokaa. Pitää siivota huone, pitää pukeutua lämpimästi. Pitää soittaa pianoa.
Tänä päivänä olen kiitollinen että minut pistettin soittamaan pianoa, ja tyytyväinen että olin niin kiltti tyttö että suostuin siihen vaikken olisi oikeastaan halunnut. Soittaminen on muuttunut ihan kivaksi ajankuluksi nyt kun kukaan ei vaadi eikä tuomaroi. On myös aika coolia pystyä lukemaan nuotteja, vähän sama kuin osaisi lukea jotain vierasta kieltä. (Joskus kyllä leikittelen ajatuksella, että olisin pianonpimputuksen sijaan pelannutkin jääkiekkoa. Lapsuuteni ja nuoruuteni olisi luultavasti ollut yhtä euforiaa. Mutta mikä olisikaan tilanne nyt? Sillä kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat! Tämän hetkisen onnellisuuteni kulmakiviä on takuuvarmasti musiikkiopiston 3/3-tutkinto.)
Omia lapsiani en ole yrittänytkään patistaa musiikin pariin. Sanon nyt jotain mikä saisi sekä äidinäitini että isänisäni kääntymään haudoissaan: musiikki ei ole minulle erityisen tärkeää. Kerran Facebookissa oli joku ajanvietekysely, jossa käskettiin pistämään karkki, viini, lukeminen, puhelin, musiikki, seksi, liikunta ja televisio sellaiseen järjestykseen että mistä olisi helpoin luopua loppuelämäkseen ja mistä vaikein. Minä luopuisin ensimmäisenä musiikista. Olisihan se vähän outoa jos sitä ei olisi ollenkaan enää ikinä, missään muodossa, mutta en uskoisi varsinaisesti kärsiväni sen puutteesta. Musiikki ei ole minulle tärkeää, eikä sen tarvitse olla sitä lapsillenikaan.
Keskiveli onnistuttiin kuitenkin muutamia vuosia sitten värväämään koulun orkesteriin soittamaan ensin trumpettia ja sitten käyrätorvea. Harjaantunut silmäni näki kuitenkin kaiken aikaa että siinä hommassa oltiin mukana muista syistä kuin soittamisen palosta. Kun parhaat kaverit soittivat orkesterissa, kai siellä oli aikansa kiva hengata mukana. Omatoiminen harjoittelu nappasi kuitenkin yhtä paljon kuin minua aikanaan: bänditreenien välissä torvi pölyttyi nurkassa, ja tänä päivänä torvea tuskin erottaa pölykerroksen alta.
Kun koululta saa puhallinsoittimen itselleen, on yksi sääntö ylitse muiden: soitinta saa soittaa vain sen määrätty haltija. Vaikkei Keskiveli muuten torvestaan välittänyt, siitä hän piti huolen ettei siihen saanut kukaan muu, ainakaan kukaan veli koskea pitkällä tikullakaan. Liekö tässä syy siihen, että Pikkuveljeä poltteli kovasti päästä neljännelle luokalle ja siten oikeutetuksi osallistumaan soitinopetukseen. Pitihän se nyt päästä koittamaan miltä tuntuisi puhaltaa tuohon kiellettyyn hedelmään!
Ensimmäinen törähdys kaikui ilmoille syyskuussa. Siitä lähtien torvi onkin soinut meillä joka päivä, parhaimmassa tapauksessa moneen otteeseen. Pikkuveljen ylähuuli on usein turvoksissa ja punainen torvensoitosta. 20 minuuttia kestävälle soittotunnille pääsee vain joka kuudes KOULUpäivä, ei siis välttämättä edes kerran viikossa varsinkin kun pitkiä viikonloppuja on vähän väliä. Soittotuntien vähyys ei kuitenkaan ole Pikkuveljen edistymistä hidastantut. Jos Pikkuveli jostain kiinnostuu, siihen paneudutaan sitten kunnolla. Jossain vaiheessa se oli avaruus ja taivaankappaleet, alkusyksystä mäkihyppy - ja nyt käyrätorven soitto. Ihan itse opiskellen Pikkuveli osaa töräytellä jo monta kappaletta, ja huikeinta on mielestäni se, että jotenkin ihmeellisesti hän on torvensoiton myötä oppinut soittamaan siinä sivussa pianoakin?! Vaikka itsekin osaan soittaa pianoa, minulla ei ole mitään käsitystä miten soitetaan torvea. Mutta meissä onkin Pikkuveljen kanssa yksi merkittävä ero. Toinen meistä todellakin taitaa tykätä soittaa!
Kommentit