Sinivalkoiset silmälasini saivat tänään voimakkaan punaisen raidan kun asetuin kotisohvan kisastudioon (jälleen kerran yksi kotirouvuuden isoista plussista: urheilulähetykset livenä vaikka keskellä päivää!). Ampumahiihdon mm-kisat starttasivat sekaviestillä Tsekin Nove Mestossa, ja taisinpa nähdä kultanikin pari kertaa vilahdukselta ruudussa.

USA sijoittui sijoittui mainiosti kahdeksanneksi joukkueella, jossa kolme neljästä urheilijasta (Annelies, Susan ja Leif) on vaikuttanut maajoukkueessa vasta pari vuotta. Hienosti meni! Suomi oli.. öö... 19. Jännä juttu, miten se ei vaan hetkauta ollenkaan. Suomalaismenestyksen hetkellä olen toki ihan iloinen (no joo, tämäkin kyllä riippuu voimakkaasti siitä kuka menestyy.. ;)), mutta mustemmat hetket tuntuvat melkoisen yhdentekeviltä. Jotenkin nämä jenkkiurheilijat tuntuvat paljon "omemmilta" kuin suomalaiset aikanaan. Kai se alusta asti kokemani avoimuus ja sydämellisyys vaikuttaa.

Yksi tämän aamun kisojen sykähdyttävin hetki oli, kun neljäntenä-viidentenä keikkunut tsekki nousi kiinni pronssiin viimeisellä ampumapaikalla. Osuudesta vastanneen Ondrej Moravecin ammunta oli ilmiömäinen: tappavan tyyni, äärimmäisen nopea ja osumatarkkuudeltaan täydellinen. Tsekki on siis isäntämaa, ja tv-selostajat olivat juuri kuvailleet kuinka tsekit ovat halunneet ja hakeneet mm-kisoja vuosikausien ajan jo tätä ennen. Nyt sitten tärppäsi, ja tärppäsikin heti ekassa kisassa ihan kunnolla. Täyteen pakatun katsomon reaktio Moravecin suoritukseen oli liikuttavaa katseltavaa. Ihmiset kasvomaalauksissaan hurrasivat, itkivät, nauroivat ja halailivat. Hei, nekin värit ovat sininen, valkoinen ja punainen! Ilmankos oli niin sykähdyttävää ;)

Tunnen itseni vihdoin ja viimein kutakuinkin terveeksi, ja ennen kisastudioon käpertymistä kävin itsekin ladulla. Samaan aikaan sinne tupsahti ryhmä vammaisurheilijoita (miten musta tuntuu että suora käännös "erityisurheilija" olisi jotenkin kivempi?). Kahdella ei ollut toista jalkaa, kolmannelta puuttui puolet käsivarresta ja neljäs oli sokea. Sokean kanssa hiihti opas, joka selosti latua mikkiin kuin kartanlukija rallissa konsanaan. "Lievä oikea... nyt tullaan alamäkeen.. tunnetko sen, nyt vähän jyrkkenee... edessä havuja ladulla...". Ralliin meno oli verrattavissa siinäkin, että koko jengi veti ihan kunnon haipakkaa enkä oikein tiennyt olisinko pysytellyt peesissä vai yrittänyt rynniä ohi. Pitkän aikaa roikuin perässä yksinkertaisesti ihailemisen ilosta. Se vaan oli kerta kaikkiaan upeaa katsottavaa. Siinä ovat luultavasti ne suurimmat urheilusankarini, oman elämänsä sankarit.