Ampumahiihtokaruselli on pysähtynyt kauden 2012-13 osalta, ja USAnkin joukkueella alkoi muutaman viikon huili ennen uuden treenikauden alkua. Meidän isukin oli määrä tulla maailmalta kotiin maanantaina, mutta en taida enää koskaan elää siinä toivossa että herran aikataulut pitäisivät joskus paikkansa (toki täysin asianosaisesta riippumattomista syistä). Tällä kertaa matkaan tuli noin 16 tunnin viivästys.

Viivästyksestä johtuen alkuperäinen kyyti lentokentältä kotiin ei toiminutkaan, ja tottahan minä innokkaana pikkuvaimona lähdin noutamaan rakastani lähikentältä. Ainoa vaan, että meidän lähikenttä (tai kaikki kolme niistä) ovat käytännössä 3 tunnin ajomatkan päässä.. joten ihan pikku piipahduksesta ei voida puhua.

Hyppäsin rattiin heti kun olin saanut pojat aamulla kouluun. Lunta sateli tasaisesti jo lähtiessä, ja vuoristoteillä sai ajaa kieli keskellä suuta. Odotusteni vastaisesti tilanne ei kuitenkaan helpottanut moottoritielläkään. Tavallisestihan täällä pitää reipas suolaus huolen siitä, että ainakin pääväylät ovat aina sulia. Mutta kun lunta tulee riittävän paljon (ja täällä sitä voi tulla tosiaan tulla PALJON, kai lumihiutaleetkin ovat sitten Amerikassa suurempia?), suola-autotkaan eivät ehdi joka paikkaan. Adirondack Highwaylle ne eivät maanantai-aamuna olleet ehtineet.

Koska tiet täällä yleensä ovat sulia, kenelläkään ei ole tietenkään talvirenkaita. Niinpä autoja pyörähteli tasaiseen tahtiin päin penkkoja edelläni, sivuillani ja takanani. Samaan aikaan sain puhelun kotoa. Siis kotoa!?!? Poikienhan piti olla koulussa. Mutta Isoveli ei ollut, eikä kuulemma kohta olisi nuoremmatkaan: koko koulupiiriä oltiin lähettämässä kotiin lumimyrskyn takia. Ja minä olin ehtinyt jo vaikka miten kauas... Toivoin pysyväni tiellä samalla kun järjestelin nuoremmille kyytiä ja hoitopaikkaa.

Aikanaan pääsin kentälle ja lähdimme onnellisesti kohti kotia. Lunta vaan tuli ja tuli.. ja minä jatkoi ratissa, sillä murustani vaivasi kevyt 10 tunnin aikaerorasitus. Ehkä keli oli vieläkin huonompi kuin toiseen suuntaan ajaessa, ehkä keskittymiseni hieman herpaantui kun juttua tahtoi riittää parin viikon eron jälkeen. Joka tapauksessa, yhtäkkiä auto ei enää mennyt siihen suuntaan mihin olin kuvitellut ajavani, vaan liukui vauhdilla kohti moottoritien keskialuetta. Huusin aika kovaa, ja se auttoi heti! Olimme taas omalla kaistalla.

Noin puolivälissä päästin paremman puoliskoni rattiin. Lunta tuli ja tuli ja tuli... tosin nyt siellä täällä näkyi jo auraus- ja suolauskalustoakin. Vaan eipä aikaakaan, kun taas auto otti ihan oman suuntansa. Tällä kertaa kuski ei huutanut, mutta sekin auttoi. Matka jatkui jälleen vakaasti kohti Lake Placidia, jonne myös lopulta pääsimme.

Siellä tuli sitten tarkistettua auton renkaat. Ja sitten auto vietiinkin suoraan rengasliikkeeseen. Seuraavana päivänä kuulin mieheni selittävän puhelimessa kollegoilleen, että oli ensimmäisen läheltä piti -tilanteen olettanut johtuneen kuskista, mutta toisen kohdalla oli sitten uskottava että tiellä on oikeasti vaikea pysyä. Hah. Olisipa vaan sanonut tuon ääneen, niin olisi päässyt tekemään havaintonsa paljon aikaisemmin!