Jos Halloween täyttää kadut säpinällä ja yleisellä härdellillä, Kiitospäivä tekee täysin päinvastaisen tempun. Kävin eilen iltapäivä neljältä kuntosalilla. Sain ajella sinne typötyhjiä katuja pitkin, ja salille lukittujen ovien taakse pääsi vain magneettikortilla. Treenin sain tehdä ylhäisessä yksinäisyydessäni. Kotimatkalla havahduin huomaamaan, miten supermarket Price Chopperin parkkipaikka näytti niin kaaaamaaaaaaalaaaaan aakealta, laakealta. Sillä ei ollut auton autoa. Oli juuri koittanut se vuoden ainoa hetki, kun normaalisti ympäri vuorokauden, seitsemän päivää viikossa auki oleva Price Chopper sulkee ovensa peräti 14 tunniksi.

Juuri Price Chopperissa olin onnistunut kutsumaan meidät perinteisiin Kiitospäivän syöminkeihin. Viime viikolla tutkiskelin kalkkunantäytepakkauksia miettien, jokohan tänä vuonna uskaltautuisin tekemään SEN ihan ite. Viereeni tupsahti kuitenkin Tuulikki, jota voi hyvällä syyllä pitää Lake Placidin toisena suomalaisrouvana. Tuulikki on kyllä syntynyt Yhdysvalloissa, mutta puhuu varsin hyvää suomea. Siitä kuuluu kiitos ja kunnia hänen äidilleen, joka nuorena tyttönä tuli siirtolaisena Suomesta Amerikkaan. Äiti on tällä hetkellä 90-vuotias ja asuu vanhainkodissa toisessa osavaltiossa, mutta Tuulikki ja äiti puhuvat joka päivä puhelimessa - suomea!

No niin, Tuulikkihan ei siis antanut minun ostaa omaa kalkkunantäytepakkausta, vaan kutsui minut ja pojat kotiinsa Kiitospäivän aterialle. Siellä me sitten eilen olimme, ja siitä tänään kärsimme.

Mahtiateriaa oli nimittäin pakko lähteä sulattelemaan reippailun merkeissä. Ja koska pojat viettävät vielä tänäänkin Kiitospäivän lomaa (joka alkoi jo keskiviikkona), pakko koski heitäkin. En kyllä voi käsittää miten kukaan voi pitää näistä maisemista nauttimista pakkona. Itse itkisin, jos joku määräisi minut jättämään vuorilla vaeltelun. Pojat itkevät, kun kuulevat päiväohjelmassa olevan vaeltamista.

Onneksi pojat ovat yhä ostettavissa lähes mihin tahansa peliajan lupaamisella. Isoveljellä myös on jo sen verran elämänkokemusta, että hän veti turvan rullalle hyvin varhaisessa vaiheessa ja lähti litomaan kohti huippua. Kas mitä nopeammin vaeltaa, sitä nopeammin se on ohi! Nuorempien saaminen Mt Snowlle sen sijaan oli melkoista kivireen vetämistä, mutta kyllä se kiitos taas kuitenkin seisoi lopussa. Eväät huipulla muuttivat kummasti suupielten asentoa, ja alamäessä meillä kaikilla oli jo niin mukavaa. Tämäkään kerta ei siis jäänyt viimeiseksi ;)