(Muistuipa tuosta otsikosta mieleen, että viime vuonna tähän aikaan meillä oli tipuja. Nyt ei ole, joten onahn tämä elämä näköjään kuitenkin tosi vaihtelevaa!)

Keksin eilisestä bloggausapatiasta huolimatta aiheen uudelle vuodatukselle, kiitos facebookin. Siellä tuli taas roikuttua paremman tekemisen puutteessa hyvä tovi - ja tietenkin sitten provosoiduttua osallistumaan jos jonkinlaisiin virtuaalisiin köydenvetoihin ihan vaan eri mieltä olemisen ilosta. (Mm. haukuin alimpaan helvettiin erään FB-kaverin linkkaaman terveyskeksireseptin. Minä - keksien ja terveellisyyden suuri ystävä! :P )

Mutta aiheeseen: mikäs siis onkaan se nykypäivän kauhistuksen kanahäkki? Joka löytyy tänä päivänä yhtä monelta suomalaispihalta kuin kanahäkki viime vuosituhannen alussa, ja myös muistuttaa ulkoisesti kanahäkkiä (eli ei todellakaan ole mikään pihan koristus)? Sisällä hypähdellään kuin päättömät kanat, ja kauhistustakin se aiheuttaa? 

Eräs toinen FB-kaveri erehtyi laittamaan kuvan lapsukaisensa lastoitetusta jalasta. Jalka oli vammautunut missäs muualla kuin kauhistuksen kanahäkissä - eli trampalla. Äiti ei tietenkään ollut hyvillään asiasta, kyseessä oli vähän sellainen "mitäs minä sanoin" -asetelma.

Erehdys kuvan laitto oli siinä mielessä, että se innoitti sankan joukon äidin facebook-kavereita (tietenkin meikäläisen etunenässä) nousemaan älämölisten barrikadeille tramppaa puolustamaan. Ei ehkä tuntunut kivalta äidistä, jonka lasta oli sattunut. Barrikadeilla ei selvästikään seissyt lääkäreitä. Lääkärit eivät yleisesti ottaen tykkää trampoista. He näkevät paljon trampalla tulleita vammoja, tosi pahojakin ja loppuelämään vaikuttavia, ihan joka päivä. Siksi monella lääkärinlapsella ei ole tramppaa. Meilläkin käy kaksi sellaista pomppimassa (salaa lääkäri-iskältä, äidin vastahakoisella suostumuksella), sillä heille ei koskaan tramppaa kotiin tule ja piste. 

Muistatte varmaan, että Keskiveljellä todettiin talvella rasitusmurtumia selässä. Diagnoosi siis saatiin vasta talvella, mutta murtumat olivat vaivanneet jo pitkään  - oikeastaan edelliseltä tramppakaudelta asti. Radiologi oli sitä mieltä, että murtumat olivat ehdottomasti trampan syytä. Hoitavan lääkärin näkemys oli astetta lievempi: trampoliinilla oli luultavasti osuutta asiaan. Meillä on kuitenkin ollut trampoliini noin 10 vuotta, ja Keskiveli on aina viettänyt trampalla valtavan paljon aikaa. Miksi rasitusmurtumia sitten tuli vasta nyt?

Koska Keskiveljestä on tullut teini.

Häntä ei enää kiinnosta painella pitkin metsiä leikkimässä milloin tiikeriä, milloin soturia. Leikikenttä on muuttunut teinien leikkikentäksi, eli loppumattomaksi valikoimaksi erilaisia sosiaalisia sovelluksia puhelimen ruudulla. Ja ne vievät mukanaan, tällainen ikäloppu feispuukkaajakin tietää sen. On helppo unohtua tuntilkausiksi sängylle twiittaamaan, irccaamaan, instaamaan, tubettaan.. en edes pysy perässä mitä tekemään  - joka tapauksessa, sinne missä kaikki kaveritkin ovat. Jalkapallotreeneissä Keskari toki käy, mutta muutama tunti futista viikossa ei lopulta ole paljon aktiivisuutta kaikkeen epäaktiivisuuteen suhteutettuna. 

Ja sitten on sitä trampalla pomppimista. Boing, boing, boing, boing... Melko yksipuolista kaiken kaikkiaan. Suureen makoilun määrään ja yksipuoliseen liikuntaan kun yhdistää nopean kasvun (ja ehkäpä myös muutaman trampalla harjoitellun, mutta kuivalla maalla epäonnistuneen voltin...), ei ihme että selkä joutui koville eikä sitten kestänytkään. 

Media on viime aikoina toitottanut, kuinka huonossa jamassa lasten ja nuorten fyysinen kunto on. Alakoululaiset eivät enää OSAA juosta, armeijatulokkaat lähtevät laumoittain maitojunalla kotiin kun kunto ei kestä.

Sitten on tämä vanhemmuusdilemma (tämän blogin taattua peruskauraa!). On helikopterivanhempia, jotka pukevat lapsensa konttauskypärään ettei vaan sattuis mitään. Tulos: lapsi ei saa kunnollista käsitystä siitä, mihin kaikkeen hänen kehostaan on ja mihin ei. On vanhempia, joilta ei puutu rakkautta mutta rajat ovat unohtuneet johonkin. Tulos: lapsi antaa piupaut säännöille, olivat ne sitten omia tai yhteisiä. On liian kiireisiä vanhempia, jotka ovat tyytyväisiä kun lapsi viihdyttää itse itseään eli pelaa koko ajan. Tulos: lapsi on niin huonossa kunnossa ettei edes jaksaisi tehdä mitään muuta.

Tramppoja taas on vähän joka pihassa. Niillä täytyy siis pomppia valtavat määrät lapsia, joilla on a) huono kunto b) puutteellinen koordinaatio ja kehonhallintaky c) luulo, ettei sääntö "yksi kerrallaan pomppimassa" (tai mikään muukaan tramppaa tai yhteistä touhua varten luotu sääntö) ole tehty heitä varten. Lapsilla (ja aikuisillakin) myös on luontainen taipumus "unohtaa" säännöt jos niiden noudattamatta jättäminen on tarpeeksi kivaa . Onko sitten ihme että sattuu, HÄH!

Mitä tästä siis opimme?

Tramppa on siinä mielessä erinomainen kapistus, että se on niitä harvoja syitä miksi nykykakarat nostavat perseensä penkistä ja ruhonsa sängyltä, edes välillä. Lääkärit (ja tramppavastaiset vanhemmat) ovat ihan oikeassa siinä, että trampalla sattuu tosi paljon vahinkoja, joista jotkut jättävät elinikäisen haitan. Tässä pitäisi kuitenkin käyttää vähän suhteellisuudentajua: ymmärtää että vahinkoja sattuu siksi paljon että tramppoja on niin hemmetin paljon. Yksi vertailukelpoinen liikuntamuoto on jalkapallo - maailman vaarallisin urheilulaji. Ainakin siinä suhteessa, että siinä sattuu määrällisesti maailman eniten urheiluvammoja. Siksi kun niitä jalkapalloilijoita on määrällisesti ja maailmanlaajuisesti niin hemmetin paljon. 

Vaikka tramppa onkin motivoiva likkeellepanija, se ei saisi kuitenkaan olla ihmislapsen ainoa aktiivisuuden muoto. Hyppiminen on lopultakin aika yksipuolista liikuntaa siihen verrattuna, että juoksisi ja kiipeilisi ja kieppuisi ja voimailisi ja kaatuisi ja tippuisi muuallakin kuin trampan suojaverkkojen sisällä. Jos kaikki trampalla pomppijat tietäisivät miten se oma keho toimii missäkin tilanteessa, yli- ja aliarvoiduista liikeradoista johtuvia vahinkoja sattuisi varmasti vähemmän. Jos kaikilla trampalla pomppijoilla olisi hyvä peruskunto, väsymisestä johtuvia vahinkoja sattuisi vähemmän. Jos toteltaisiin sääntöjä, törmäyksistä ja pomppijoiden kokoeroista johtuvia vahinkoja sattuisi varmasti vähemmän. Ja jos tehtäisiin paljon muutakin kuin vain pompittaisiin, rasitusvammoja syntyisi luultavasti vähemmän. (Jäljellä on kuitenkin vielä huono tuuri. Jotain voi joka tapauksessa sattua, aina ja missä vaan.)

Jos elämä olisi kuin ennenvanhaan että ei olisi mitään nettejä ja pädejä, vaan poukkoiltaisiin päivät pitkin metsiä ja niittyjä, tramppoja ei tarvittaisi ollenkaan. Mutta koska elämä on sellaista kuin se on nykyään, tramppa on minun mielestäni monessa pihassa oikein hyvästä syystä. Mutta pihalle pitää mennä muistakin syistä - ettei se kanahäkki koidu kauhistukseksi.

(Tämä blogipostaus on luultavasti siinä mielessä aika turha, ettei se tule ainakaan herättämään mielenkiintoisia väittelyitä. Ne jotka tätä blogia yleensä kommentoivat ovat mun kanssani samaa mieltä - tästähän on jo puhuttu :))

Yksi kerrallaan pomppimaan. Ei sateella trampalle. Ei palloja trampalle. Eiks nii, lapset.