Kuten pari postausta takaperin saimme todeta, jaksan näin monen vuoden jälkeenkin säännöllisesti ylistää amerikkalaisten kauniita ja kohteliaita tapoja. Kauppareissusta ei täällä tahdo selvitä kuulematta "excuse me"tä, vaikkei siihen välttämättä olisi painavaa syytäkään. Jos Suomessa joutuu kurottamaan tuotteen hyllystä toisen ohi, kun tämä seisoo ihmettelemässä tavarapaljouden edessä, ei sanota mitään. Kyynärpäillä voi kyllä vähän sohia sitä toista kauemmaksi, ja puhista ärtyneesti (opin tämän viime kesänä Oululaisen tehtaanmyymälässä Lahdessa). Tai jos joutuu kärryillään pujottelemaan ruuhkakohdasta niin että kärry melkein osuu kanssashoppaajaan, silloinkaan ei sanota mitään. Ellei sitten satu suorastaan pukkaisemaan jotakuta kärryllään. Silloin sanotaan "oho". USAssa nämä tilanteet olisivat ehdottomasti excuse me:n arvoisia, tosin jälkimmäisessä se kyllä muuttuisi jo sorryksi.. ja sitten laitettaisiin käsi toisen olkapäälle ja kysyttäisiin, onko tämä varmasti ok, eihän sattunut. (Mikä Suomessa rikkoisi jo räikeästi henkilökohtaiselle reviirille tunkeutumisen rajoja.)

Thank you tai thanks kuuluu Ameriikassa vähän joka lauseeseen, tai ainakin keskusteluun. Jopa lyhyt sähköpostiviesti allekirjoitetaan Thanks, - ja sitten lähettäjän nimi. Ihan vain siksi, kun toinen vaivautui antamaan kaksi sekuntia ajastaan ja lukemaan viestisi. Näin voi toki toimia Suomessakin, mutta jos ei oikeasti ole mitään kiittämistä, silloin oman nimen eteen laitetaan vaan T-kirjain (joka lienee lyhennys sanasta "töksähtäen", tai sitten "tylyttäen"). Amerikkalaisella kiitokset vilisevät  puheessa yhtä taajaan kuin suomalaisteinillä v-sana. Jenkkiteini ei toisaalta puhu rumia ollenkaan. Tai siis tietty puhuu, mikäs teini se muuten olisi, mutta ei missään tapauksessa julkisella paikalla eikä ainakaan puheessa, joka on kohdistettu jollekin aikuiselle. 

Ja sitten on tämä please. Sana, jota ei suomeksi voi oikein edes suoraan kääntää. Suomalaisen pliissit on hoidettu, kun käsky vaihdetaan kysymykseksi: kun anna mulle muuttuukin muuttuukin muotoon saisinko. 

Mutta voi tätä katsoa toisestakin näkökulmasta. Kuten ylläolevasta huomaamme, amerikkalaiset käytöstavat kulminoituvat nimenomaan puheeseen, siihen kauniiseen sanahelinään joka tunnetusti pulppuaa jenkin suusta loppumattomana virtana (koska on hyvätapaista pitää keskustelua yllä hinnalla millä hyvänsä). Suomalainen kunnioittaa toista sanattomasti. Kun on juhlan aika, suomalainen pukeutuu kauniisti, osoittaen sillä arvostustaan juhlakalua tai tämän saavutuksia kohtaan. Meillä juhlitaan kohta perheen ensimmäistä (ja ehkä ainoaksi jäävää?) high schoolista valmistujaa. Olen melko varma, että graduation ceremonyssa tullaan näkemään paljon flanellipaitoja, farkkuja, lenkkareita, mahdollisesti jopa urheilushortseja. Ja se on ihan ok. Itse aion kyllä olla yksi niistä harvoista, joka pukeutuu parhaimpiinsa. Mutta sekin on ok. Minä osoitan kunnioitusta 13-vuotisesta opintiestä suoriutuneita kohtaan suomalaiseen tyyliin, omalla ulkoasullani, ja amerikkalaiset puolestaan osoittavat kunnioitusta minua ja kulttuuriani kohtaan antamalla kaikkien kukkien kukkia. Mulkoilematta ja tuijottamatta. Varmasti joku kehaiseekin ulkoasuani (siinä missä jotakuta kotivaatteisiin sonnustautunuttakin). Koska se on kohteliasta, eikä keneltäkään pois jos toiselle sanoo jotain kaunista. 

Ja sitten päästäänkin juhlapöytään. Suomalainen ottaa haarukan vasempaan käteen, veitsen oikeaan, ja syö omasta mielestään kauniisti ja hyvätapaisesti. Amerikkalaisen mielestä se näyttää hankalalta ja oudolta. Eikä hän laisinkaan näe, mikä tuollaisesta säätämisestä tekisi erityisen hyvätapaista. Riittää, että syö suu kiinni - ja silloin kun suussa ei ole ruokaa, juttelee kohteliaasti kaikkien kanssa, kiittää ja kehuu kaikkia ja sanoo excuse me jos pitää yskäistä.