Postasin jokin aika sitten Facebookiin, että vasta lasten vanhemmat ja koirien omistajat saavat työni koulunjohtajana ja koiravahtina tuntumaan töiltä. Ihan liian helppoa ja mukavaa papan hauvelien ja maman vauvelien kanssa puuhastelu muuten olisikin. Mutta kun mamien ja papien odotukset ja vaatimukset hoidon suhteen eivät kohtaa omia näkemyksiäni, pitää kaivaa itsestään esiin ammattilainen joka osaa pitää suunsta supussa ja mölyt mahassaan, sillä asiakashan on aina oikeassa. Ja mä oon vaan töissä täällä.

Lastenkasvatuksen suhteen tunnen olevani täällä Amerikassa aika usein vastavirtaan kulkija. Etenkin kahdessa asiassa. Minun mielestäni lapset saavat pääasiassa luvan sopeutua aikuisten elämään (eikä päinvastoin), eikä jatkuva paapominen ja mahdollisimman tehokas vaaroilta varjeleminen ole mikään rakkauden mitta vaan pikemminkin tulevaisuuden karhunpalvelus.

Meidän koulussa, siis siellä missä olen ylipäällikkö, haetaan inspiraatiota Waldorf-filosofiasta, joka tunnetaan vanhalla mantereella paremmin Rudolf Steinerin oppeina. Suomessa asuessani Steiner-koulut vaikuttivat hölynpölyltä, turhalta hörhöilyltä ja pelkältä rahastukselta. Mutta Suomen ilmaisessa peruskoulussa asiat ovatkin ihan mallillaan. Kouluun mennään vasta 7-vuotiaana, ja siellä on tarjolla muutakin kuin pulpetissa lahoamista ja loputonta pänttäystä (esimerkiksi lukuisia välitunteja, liikuntaa, käytännön aineita kuten kässää tai köksää, taideaineta kuten musiikkia ja kuvista), ruokalassa saa terveellistä ruokaa. Lapset saavat touhuta suhteellisen vapaasti ja itsenäisesti, ilman että kaikki on kiellettyä "koska siinä VOI (ainakin teoriassa) sattua tai käydä huonosti". Tämä kaikki loistaa poissaolollaan amerikkalaisessa koulujärjestelmässä. Kouluun mennään viimeistään 5-vuotiaana, ja siellä pääasiassa istutaan kynä kädessä, tehtäväpaperi edessä 8 tuntia päivässä 13 vuotta putkeen. Välitunteja on korkeintaan yksi, käytännön aineita ei ole, ruuaksi tarjoillaan hotdogeja. Mitään ei saa tehdä eikä mihinkään mennä ilman että aikuinen pörrää helikopterina yllä valvomassa ettei vaan käy mitään.

Waldorf-koulu on toista maata. Siellä ollaan ulkona monta kertaa päivässä, lapset kiipeilevät, juoksevat ja hyppivät ja jos jotakuta sattuu, se on karrikoidusti sanottuna ikään kuin tarkoituskin - ottakoon opikseen. Harvoin kuitenkaan ketään sattuu: mitä enemmän lapset saavat tehdä, sitä ketterämpiä heistä tulee, voimat ja tasapaino kehittyvät ja käsitys omista rajoista ja kyvyistä on hyvä. Jo ihan pieniäkin lapsia kannustetaan olemaan itsenäisiä. Ruoka on ravitsemuksellisesti laadukasta luomuruokaa, jonka lapset valmistavat itse. Laskemisen alkeita tulee siinä sivussa kun mitataan esimerkiksi taikinan aineksia kulhoon, tai kun leikit siivotaan pois ja tarkistetaan ovatko kaikki kymmenet puupalikat tai kivet tallessa. Oksat, kivet, huivit, köydet ja sen sellaiset ovatkin itse asiassa ne ainoat lelut jotka ovat tarjolla. Kun lelu itsessään ei määritä miten sillä tulee leikkiä, sama esine taipuu vaikka miksi, ja lasten jo lähtökohtaisesti mainio mielikuvituksen taito kehittyy huimaavaksi. Jaa mitä sillä tekee noin pitkässä juoksussa? Aika isojakin asioita. Luovuus ja uskallus kokeilla on kaikkien suurten keksintöjen äiti. Mielikuvitusta ja sanallista kehitystä tuetaan myös tarinoimalla paljon. Ei kuvakirjoista lukemalla, vaan nimenomaan tarinoimalla. Niin, että kuvat tapahtumista syntyvät lasten päissä. Kirjaimiin Waldorf-koulussa aletaan tutustua vasta 7-vuotiaana, ihan kuin Suomessakin. 

Vanhemmat jotka valitsevat meidän koulun perinteisemmän amerikkalaiskoulun sijaan, valitsevat sen tietenkin juuri näiden erikoispiirteiden takia. Mutta säännöllisesti joudun kohtaamaan kansliassani tuohtuneita vanhempia, joiden mielestä "nyt on menty kyllä liian pitkälle". Ymmärrän kyllä: kirpaiseehan se, jos se onkin oma lapsi joka tippuu puusta. Tai joka jää lukkojen taakse vessaan kun se päästettiin sinne ihan ilman aikuista, voitteko kuvitella. 

Toisaalta, erityinen ideologiamme vetää puoleensa myös niitä juuri niitä "hörhöjä" joiden muinoin ajattelin Suomessa hakeutuvan nimenomaan Steiner-kouluihin. Usein kansliassani istuu juttelemassa äiti, jonka tissiä lutkuttaa kouluikäinen lapsi. Välillä lapsi juoksee pois, ja palaa sitten takaisin kaivamaan äidin tissin esiin. On on, rintaruokinta on minustakin ehdottoman kannatettava asia, mutta joku roti sentään hei... Vaan mitään ei passaa sanoa, ihan pokkana vaan pitää jutella, katsoa äitiä luontevasti silmiin vilkuilematta järkyttyneenä ylimitoitettua rintalasta. Kyllä se työstä käy.

Ja sitten nämä rokotukset! Ja erityisesti se, jos niitä ei ole. Normaalikouluun nähden meillä on nimittäin poikkeuksellisen paljon sellaisia vanhempia, jotka eivät suostu rokottuttamaan lapsiaan. En edes tiedä mistä aloittaisin kertomaan kuinka uskomattoman typerää, vastuutonta ja itsekästä sellainen touhu minusta on. Mutta mitään en saa sanoa, pitää olla puolueeton ammattilainen joka vain tyynesti kiittää kun vanhempi kiikuttaa rokotustodistuksen sijaan kansilaan kirjelmän, jossa selvittää vakaumukselliset syynsä rokotuksista kieltäytymiseen. Silloin on paha tilanne, kun vanhempi kysyy mitä ajatelen asiasta. Usein sanon sen toisen totuuden, sen mikä liittyy pelkästään ammattiini: nämä rokottamattomat lapset tekevät kyllä oman työni paljon helpommaksi. Rokotettujen oppilaiden saamat piikit joudun raportoimaan joka vuosi terveysviranomaisille yksityiskohtaisesti: mikä rokote, sen kauppanimi, minä päivämääränä, montako rokotetta sarjasta vielä puuttuu jos puuttuu. Kun oppilaita on 40 ja jokainen niistä on pienen elämänsä aikana saanut parikymmentä piikkiä, menee raportoimiseen jokunen tovi. Säästäisi paljon työaikaani jos kaikilla oppilailla olisi vain vakaumuskirje. Tämän yleensä kerron, mutta en henkilökohtaista mielipidettäni. Että vakaumuskirjeitä ei saisi ollakaan. Piikkiä vaan reiteen ja käsivarteen joka iikalle!

Koiranomistajien kanssa luoviminen on sitten ihan oma lukunsa. Erityisesti niiden koiranomistajien kanssa, jotka eivät oikeastaan omista koiraa vaan karvaisen, nelijalkaisen lapsen. Allekirjoitan kyllä sen että koira on ehdottomasti perheenjäsen, allekirjoitan senkin että niillä on monia inhimillisiä tunteita jotka ne osaavat myös osoittaa. Mutta kyllä ne nyt kuitenkin ovat koiria, ei lapsia. 

Kerran sain toimeksiannon mennä vahtimaan staffia hotellihuoneeseen siksi aikaa kun omistajat ovat hiihtämässä. Hiihtoretki kesti kaiken kaikkiaan kolmisen tuntia. Tuon ajan KOIRA, ainakin jos se olisi omani, voisi olla ihan itsekseenkin. Se kun ei ole karvainen lapsi. Mutta ei tämä staffi. Siltä saattaisi lähteä peitto päältä ja tulla kylmä.

Tässä siis toimenkuvani kolmeksi tunniksi: vahtia, ettei koiralle tulisi nukkuessaan kylmä. Watching a dog, kirjaimellisesti.

Niin minä sitten istuin hotellihuoneen nojatuolissa. Luin kirjaa, katsoin läppäriltä elokuvan - ja tuijotin koiraa. Koko kolme tuntia se nukkui sängyssä erilaisissa asennoissa, mutta peitto ei lähtenyt päältä. Onnistunut keikka siis, vaikken tositoimiin päässytkään (eli laittamaan peittoa takaisin päälle). Sain 50 taalaa ja tipit päälle.

 

Toissaviikolla minua lähestyi rouvashenkilö, joka etsi hoitajaa kotiinsa kahdelle spanielilleen yhdeksi yöksi. Yleensä delegoin tällaiset yökyläilytehtävät mielelläni Isoveljelle. Rouvashenkilö ja hänen puolisonsa tuntuivat kuitenkin suhtautuvan nihkeästi ajatukseen, että heidän spanieleistaan olisi vastuussa joku alaikäinen. "Katsos kun meillä ei nimittäin ole omia lapsia, emme oikein osaa suhtautua lapsiin.. Meillä on vain nämä spanielit." (Isoveli täyttää tänä vuonna 18 vuotta. Häneen ei tarvitse suhtautua sen erikoisemmin kuin aikuiseenkaan. Just saying..)

Niinpä sitten lähdin tutustumaan spanielilapsosiin itse. 

Ne olivat jo hieman ikääntyneenpiä, mutta kumpikin oli terve kuin pukki ja oikein virkeä. Siitä huolimatta kummallakin spanielilla oli oma pilleriannostelijansa. Sellainen muovinen, jota vanhuksilla nyt on. Aamupilleri, päiväpilleri ja iltapilleri. Kummallakin spanielilla oma annostelijansa, ja monta erilaista pilleriä aamuksi, päiväksi ja illaksi. Ei lääkkeitä, vaan erilaisia "toimintakykyä ylläpitäviä valmisteita". Kukin niistä tuli antaa eri tavalla. Yhden pillerin spanieli söi sellaisenaan, toinen piti laittaa syvälle kurkkuun, kolmas kelpasi vain pähkinävoin(!) kanssa, neljäs vain kalkkunan kanssa. Oli myös pipettimallinen vitamiinipurkki, josta tiputettiin tippa kämmenselälle spanielin nuolaistavaksi.

Ruoka- ja ulkoiluhommat oli sitten tapaus erikseen. Erilaisia pusseja erilaisiin vuorokauden aikoihin ja mielialoihin. Erilaisia ulkovaatteita eri keleihin. Suurella tontilla erilaisia aitauksia erilaisiin tarpeisiin (pissa-aitaus, aktiviteettiaitaus, metsäaitaus, lampiaitaus, aurinkoaitaus, varjoaitaus..) Kävelylle ei ole suotavaa lähteä ettei vaan käy mitään.

Aloin olla yhtä mieltä siitä, ettei tämä olisi Isoveljen homma. 

Menen siis hoitamaan spanieleita huhtikuun viimeisenä viikonloppuna. Minun tulee nukkua herran ja rouvan aviovuoteessa, spanielien kanssa, siitäkin huolimatta että heillä on kaksi vierashuonetta. Mutta spanielit eivät osaa nukkua vierassängyissä, sängyt ovat liian korkeat, ja ne haluavat kuitenkin nukkua ihmisten kanssa.

JOS minun pitää poistua spanielien luota johonkin (yllättävää että tällainen mahdollisuus on ylipäätään olemassa), spanielit pitää sulkea turvahuoneeseen. Se on betonilla vuorattu huone pohjakerroksessa. Siellä spanielit pysyvät turvassa jos tulee tulipalo tai hurrikaani (niitä kun täällä Lake Placidissa on alvariinsa).

Että sellaisia äitejä ja isiä. Mutta eipä minulla olisi ilman teitä töitä. Pelkkää hauskanpitoa vain :)