Keskiveli oli alun alkaenkin poikkeuksellisen hermostunut ja purki sen itselleen hyvin tyypillisellä tavalla: käsittämättömällä kitinällä ihan kaikesta. Pukuhuoneessa ennen ensimmäistä peliä kaikki oli pielessä. Hanskat olivat huonot. Meidän peliimme osunut kaukalo onneton. Ja pelipaidan väri väärä. Itselleni hyvin tyypilliseen tapaan jaksoin kuunnella tätä valivalia ehkä kaksi ja puoli minuuttia. Siinä ajassa kuitenkin yritin kovasti: vakuuttelin, että niillä hanskoilla oli tehty maaleja ennenkin, mikä tahansa Lake Placidin jäähallin kolmesta kaukalosta on parempi kuin yksikään toinen Adirondackeilla ja turnauksissa nyt vaan joskus pitää pukea vieraspaita vaikka peli olisikin omalla kotijäällä. Pelimies kuitenkin jatkoi valitusvirttään ja kärsivällisyyteni alkoi olla lopussa. Kaukaloa kohti marssiessamme sähähdin omalta isältäni oppimani hienon lausahduksen (jota siis meilläkin piti ilmeisesti joskus kiltteihin tyttölapsiin käyttää...?). Turpa tukkoon sorsa, nyt sukelletaan.

Ja sitten nimenomaan sukellettiin. Penkillä Keskiveljelle nimittäin valkeni, että valmentajien päätöksellä hänet oli siirretty keskushyökkääjästä laituriksi. Sehän ei herralle käynyt. Hänellä oli kuulemma maailman tyhmimmät valmentajat. Tämän sai tietenkin kolmesta mahdollisesta valmentajasta kuulla juuri minä. Tyhmän valmentajan lisäksi olin huono äiti, koska en suostunut kertomaan toisille valmentajille että poikani lopettaisi jääkiekkoilun siltä istumalta ellei saisi pelata keskushyökkääjänä. Taas yritin selittää ja vieläpä tavalla, joka olisi jotakuta toista jopa imarrellut. Keskiveljeä ei nimittäin kohdeltu kaltoin ja pistetty laitahyökkääksi hetken mielijohteesta eikä ainakaan siksi, että hän sattui olemaan valmentajan lapsi. Vaan siksi, että hän on joukkueensa nopein ja laitaa pitkin pääsee yleensä näppärimmin läpi.

Mutta Keskiveli oli juuttunut ajatukseen ettei maalinteko laitahyökkääjänä onnistu. Ja eihän se sitten tietenkään onnistunutkaan. Läpiajoja syntyi sarjatyönä, mutta kiekot viuhuivat aina ohi. Noin viidennentoista epäonnistumisen jälkeen vaihtoon luisteli raivoa tihkuva Keskiveli. Ensin hän sihautteli muutaman syytöksen äidille, mutta lyhistyi sitten vaihtoaition lattialle ulvomaan turhautumistaan huonoihin valmentajiin ja huonoihin joukkuekavereihin, pistäen ketjut taas uusiksi ja pelikavereiden pasmat sekaisin. Oman sihdin kunnosta ei tietenkään kuultu mitään ääneen lausuttua.

Siinä meillä siis joukkuepelaaja. Ja totta puhuen aika ammattitaidoton valmentaja.. Jälkeenpäin nimittäin hokasin, että jos joku muu pelaajistani olisi käyttäytynyt noin, olisin luultavasti taputellut rauhoitellen selkään tai kohautellut huvittuneena olkiani. Oma lapsi sai kuitenkin kuulla kunniansa, ja kilvan heitimme bensaa syytösten rovioon.

Otin kuitenkin opikseni. Seuraavissa peleissä pysyin tiukasti puolustajia ohjeistamassa, mahdollisimman kaukana Keskiveljestä. Mikä parasta, Keskiveli löysi myös ihan itse vinkuvonkua paremman keinon peliin valmistautumisessa. Jokaisen ajomatkan hallille autostereot luukuttivat Keskiveljen laulun säestämänä itsetuntoa kohottavaa rallatusta Kaikkien aikojen paras. Ja sellaisiksi me sitten melkein tultiinkin!