Joskus on hyvä pysähtyä miettimään onko tässä mitään järkeä. Itse päädyin tuohon tilanteeseen viime torstaina Toronton kentällä, kun katselin ikkunan takaa nousukiidossa olevaa lentokonetta, jossa minun olisi poikineni pitänyt olla sisällä.

Tuon ikkunan taakse päädyimme kahden viikon Suomen-matkan päätteeksi. Reissun korvaamattominta antia oli tietenkin rakkaiden ihmisten näkeminen monen kuukauden eron jälkeen, ja sangen kiitollinen olen täysihoidosta ja muusta huolenpidosta jota saimme joulun aikaan kokea. Erityisen rentouttavaksi ei joululomaamme kuitenkaan voi sanoa. On toki suuri siunaus, että ihmisellä on paljon rakkaita sukulaisia ja ystäviä joiden kanssa viettää aikaa. Mutta kun aikaa on vähän, sen tasapuolisesta käyttämisestä rakkaiden sukulaisten kesken voi tulla ressi. Varsinkin, kun leijonanosan rajallisesta ajasta vie matkustaminen rakkaan luota toisen luo, alituinen viiden hengen matkalaukkujen purkaminen vieraisiin nurkkiin ja pakkaaminen liian pieneen kesäautoon, sekä viime hetkellä kadonneiden autonavainten, parittomien sukkien ja kintaiden, puhelinten, legoukkojen, adapterien ja latureiden metsästys milloin kenenkin huushollista.

En ollut siis järin hyvin latautunut, kun kotimatkamme alkoi 3. tammikuuta klo 4.30. Helsinki-Vantaalla ilmeni, ettei matkatavaroitamme voinut jostain syystä tsekata lopulliseen määränpäähän Albanyyn saakka, vaan joutuisimme tekemään niille uuden lähtöselvityksen Toronton kentällä. Unenpöpperöisessä mielessäni se ei kuitenkaan kuulostanut kummoiseltakaan ongelmalta: minulle oli pääasia, että pääsisin pian nukkumaan Helsinki-Frankfurt -koneeseen ja sitten taas lisää Frankfurt-Toronto -lennolle.

Puolen vuorokauden matkustamisen jälkeen olimme sitten Torontossa, ja jopa hieman etuajassa: meillä piti olla ruhtinaalliset kaksi tuntia aikaa hankkiutua Albanyn koneeseen. Marssimme poikien kanssa erinäisten terminaalien halki halliin, johon virtasi USAan matkalla olevien matkatavaroita henkilökohtaisesti tehtävää tulliselvitystä varten. Siis muiden matkatavaroita.. hihnan ääressä toljottaessani tajusin, että me henkilöinä olimme kyllä matkalla USAan, mutta juuri sitä asiaahan matkatavaroihimme ei oltu Helsingissä saatu merkattua! Ne olivat matkalla vain Kanadaan. Lähdimme hakeutumaan halliin, johon toimitettiin Kanadaan jäävien matkatavarat. Välissä piti tietenkin jonottaa hoitamaan Kanadan maahantulovelvollisuudet: täyttää henkilötietolomake meistä jokaisesta ja käydä läpi maahantulohaastattelu. Syyksi maahantuloon merkittiin "matkatavaroiden noutaminen hihnalta" ja maassa oleskelun kestoksi  "mahdollisimman vähän".

Jonkin ajan kuluttua (siinä vaiheessa en enää uskaltanut katsoa kelloa) meillä oli matkatavarat hallussamme. Muut onnelliset suunnistivat matkatavarahihnoilta exit-kylttejä ja aurinkoista ulkoilmaa kohti, me hakeuduimme takaisin lentokentän uumeniin etsimään matkatavaroiden lähtöselvitystiskiä saadaksemme neljä lätkäkassiamme eteenpäin USAn puolelle. Tiski löytyi, ja totuus paiskattiin vasten kasvoja: matkatavaroita huolittiin Albanyn koneeseen enää seitsemän minuutin ajan. Saimme lipukkeet laukkuihin, ja juoksimme niiden kanssa niin lujaa USAn tullia kohti kuin nyt yksi aikuinen ja kolme lasta voi neljän maksimipainoisen lätkälaukun kanssa juosta. Nakkasimme laukkumme taas kerran jonkin hihnan armoille, ja suunnistimme ties kuinka monenteen halliin turvatarkastukseen. Siellä meidät ohjattiin ystävällisesti lapsiperheille ja vanhuksille tarkoitettuun erikoisjonoon, joka lyhyydestään huolimatta oli kuitenkin hidas kuin nälkäkuolema. Uhmaikäiset näet ovat nopeita vain tyhjentäessään kokonaisen vessapaperirullan pönttöön: metallinpaljastimen läpi kulkeminen voi olla yllättävän paljon hitaampaa... ja pyörätuolissa istuvat vanhukset nyt ovat harvoin nopeita yhtään missään.

Selvisimme kyllä aikanaan siitäkin jonosta - 15 minuuttia ennen koneen lähtöaikaa. Lähtöporttimme oli tietenkin kauimmainen mahdollinen. Pistimme jälleen juoksuksi, ja kymmenien muiden lähtöporttien ohi laukatessamme meitä jo kuulutettiin nimeltä (joka etäisesti muistutti omaamme). Isoveli pisti suurimman vaihteen silmään kiirehtiäkseen ilmoittaaman lähtöportille, että teimme kyllä parhaamme ehtiäksemme koneeseen ja olisimme siellä ihan niillä näppäimillä. Parit portaatkin Isoveli kuulemma tuli alas kaiteita pitkin liukuen, mutta tuokaan venyminen ei riittänyt. Ehdimme lähtöportille parahiksi katsomaan, miten Albanyn kone rullasi pois portilta. Hikeä valuen, henkeään haukkovaa Pikkuveljeä kannatellen katselin ikkunan takaa koneen nousukiitoa ja ajattelin, että eihän tässä ollut taas mitään järkeä. Kaksi viikkoa kieli vyön alla juoksemista paikasta toiseen, järkyttävää laukkuhärdelliä ja neljä tonnia kevyempi lompakko. Hyvin hoidettu.