En yhtään tykkää puhua puhelimessa, varsinkaan amerikaksi. Kun huulilta lukeminen ei onnistu ja kehonkieli jää arvailujen varaan, pelkään missaavani jotain tärkeää. Siksipä en hyppinyt yläpystyä kun tajusin, että kevätlomamatkamme varaus jäisi minun kontolleni perheen pään häipyessä Siperiaan (ihan oikeasti, siellä on kauden viimeinen maailmancupin osakilpailu). Sen saman perheen pään, joka juuri vietti kotona pari viikkoa ja olisi hyvin voinut varata matkan jos ei olisi joskus niin ärsyttävän säntillinen että haluaa tietää veronpalautuksen määrän sentilleen ennen kuin voi ostaa mitään ylimääräistä. Mutta koska perheenpää on käytännössä ainoa rahanlähde tässä taloudessa, ei minulla ollut paljon nokan koputtamista. Ja päädyin siis olemaan se, joka vihdoin saa tehdä matkavarauksen kun veronpalautukset napsahtivat pankkitilille.

Oikeastaan aloitin varauksen tekemisen jo lauantaina. Olin katsonut netistä valmiiksi kohteen, hotellin, hinnat ja kaikki, mutta koska perheemme ei ole mikään standardiperhe tyyppiä kaksi lasta, volvo ja kultainennoutaja, varaus oli pakko tehdä puhelimitse. Lauantai-iltana (siis sen kaiken lätkähärdellin keskellä!) jonotin matkatoimistoon noin puoli tuntia vain kuullakseni, että amerikkalaiset luottokortit toimivat vasta maanantaina.

Koska bongaamani matka oli käsittämättömän halpa, halusin koittaa onneani jo sunnuntaina ettei edukas paketti vain menisi sivu suun. No, sunnuntaina amerikkalaiset luottokortit yhtäkkiä sitten toimivatkin! Mutta virkalija ei suostunut myymään matkaa. Hän halusi varmistua siitä, ettei meillä olisi suomalaisen passin kanssa matkustaessa mitään erityisiä viisumimääräyksiä haluamaani kohteeseen. Ja koska suurlähetystöt eivät ole auki sunnuntaisin, varaus siirtyi maanantaille.

Ja sitten sitä kestikin koko maanantain. Soitin ensimmäisen puhelun klo 9, heti toimiston avauduttua. Jonotin aikani, pääsin virkailijan puheille ja selitin koko ongelman (meidänkö perhe ongelma?) kolmannen kerran alusta lähtien. Meitä on viisi: käytännössä kaksi aikuista ja kolme lasta, mutta teoriassa kaksi ja puoli aikuista ja kaksi ja puoli lasta. Isoveli näet on lentoyhtiöille lapsi mutta hotelleille aikuinen, vai oliko se toisin päin. Me asumme USAssa, mutta meillä ei ole kansalaisuutta eikä edes green cardeja vaan pelkkä työlupa. Me haluamme kuitenkin välttämättä lähteä lomalle Kanadasta käsin, kanadalaisen matkatoimiston asiakkaina, mutta maksun on onnistuttava amerikkalaisella luottokortilla. Meillä on Suomen passit, ja sukunimessämme on kummallisia kirjaimia. Yhden henkilön sukunimessä ei tosin ole kummallisia kirjaimia, koska hänellä on biologisen isänsä sukunimi mikä voi herättää epäilyksiä maahantuloviranomaisissa (ilmiselvä kidnappaustapaus).

"Ei mitään ongelmaa!" virkailija huudahti, "otan vain yhden välipuhelun ja soitan takaisin ihan kohta!" Arvata saattaa, että kuvailemani alkuasetelman takia noita välipuheluita tuli yksi.. kaksi.. kolme.... ainakin yhdeksän. Välillä odotin linjalla, välillä en. Kun en odottanut linjalla, puhelin pärisi ja minua vainosi sama ukkeli, joka on soitellut jo pari päivää kuvitellen soittavansa kirurgin vastaanotolle. Hän ei ota kuuleviin (?) korviinsakaan, etten ole kirurgin assistentti eikä meillä toimi kirurgin vastaanottoa. Hän vain haluaa tietää oikean numeron, ja kun en sellaista osaa antaa, olen huono kirurgin assistentti joka tulee saamaan kohta potkut. No, jos potkut pitää kerran elämässään saada, otan ne oikein mielelläni nyt.

Mutta hämärän laskeutuessa puhelin pärähti sitten viimeistä kertaa myös sen oikean asian takia. 4,5 tuntia kestäneet puhelinkeskusteluharjoitukset olivat päättyneet: luottokorttini oli mennyt läpi, kaikki oli kunnossa ja matkavahvistuskin tipahti tuossa tuokiossa sähköpostilaatikkoon. Lähtölaskenta alkoi. 22 päivää, ja me lähdetään kevätlomalle palmurannoille ja valkoisille sannoille jollaisia olen tähän saakka nähnyt vain kuvissa ja unissa. Keskiveli voi alkaa kaivaa nappiksia naftaliinista, sillä siellä on myös futiskentät sulia. Jihaaaaaaaaaaaaaaaaa!!!!!!!