Osallistuin eilen melko hämmentävään tilaisuuteen. Kyseessä oli niinkin räväkkä häppening kuin Lake Placid Outing Clubin kevätkokoontuminen, josta minun oli tarkoitus tehdä koulun uutiskirjeeseen raportti. Kyseinen kerho järjestää lapsille ja nuorille sekä heidän perheilleen mahdollisuuden tutustua Adirondackin luontoon porukalla; tyypillisesti patikoinnin tai kajakkiretkien merkeissä. Ja hyvin yksinkertaisella kaavalla: joku määrittelee ajan ja paikan, ja sitten mennään kimppakyydeillä sovittuun määränpäähän, omin eväin ja varustein.

Tilaisuus alkoi hyvin amerikkalaiseen tapaan retkien yleisten turvallisuusohjeiden läpikäymisellä. Siinä ei sinällään ollut mitään uutta, mutta hämmentävää oli se, että muutamassa minuutissa puheenjohtaja onnistui monotonisella, tyynen viileällä äänellään saamaan hengiltä neljä lasta. Pikkupojan, joka oli lähdössä niin innoissaan patikoimaan, että juoksi suoraan turvaistuimestaan vapauduttuaan toisen auton alle. Älä siis intoile. Vähän vanhemman lapsen, joka sai vuoren huipulta heitetyn kiven päähänsä ja menehtyi myöhemmin samana päivänä aivoverenvuotoon. Älä siis heittele kiviä. Teini-ikäisen, joka juoksi jyrkänteeltä tyhjän päälle ja tippui 20 metriä louhikkoon. Älä siis juokse vuorilla. Ja lopuksi vielä koululaisen, joka liukastui vuoripurolla, kaatui kasvoilleen muutaman sentin syvyiseen veteen ja hukkui. Älä siis koskaan oleskele yksin veden äärellä.

Nämä Lake Placidin liepeillä viime vuosina tapahtuneet surulliset tositarinat eivät olleet sentään sattuneet Outing Clubin retkillä, mutta niitä käytettiinkin varoittavina esimerkkeinä turvallisuuden tärkeydestä.

Omassa päässäni alkoi pyöriä kauhufilmi meidän perheen huolettomista retkistä ja kaikista samoilla seuduilla litistyneistä ja murskautuneista lapsista. Kävi jopa mielessä, että uskaltaakohan täällä enää koskaan minnekään.

Näitä lasittunein katsein miettiessäni Outing Clubin porukka meni jo kuitenkin täyttä höökiä eteenpäin: oli aika suunnitella kesän retkiohjelma. Kokoushuoneen seinällä oli valtava, koko seinän peittävä kalenteri kattaen kaikki kesän 2013 päivät. Kun puheenjohtaja sanoi, että nyt olisi aika käydä merkitsemässä kesän retket kalenteriin, odotin hiljaisuutta, puhelinten räpläystä, vaivaantunutta seinille katselua. Mutta valtaosa huoneen aikuisista pomppasikin ylös, syöksyi kalenterille ja alkoi kiivaasti merkitä haluamiaan retkiä haluamilleen päiville. Siis retkiä, joita he EHDOTTOMASTI HALUSIVAT vetää muille perheille, muiden lapsille. He, ihan tavalliset äidit, isät, mummit, kummit ja naapurinsedät. Ilman palkkaa tai sen kummempia jalustalle nostamisia. 

Ja uskokaa tai älkää, joistakin päivistä käytiin suorastaan kinaa. Eikä kukaan kysynyt "miksi juuri minä" tai vedonnut siihen, että kun töissäkin on niin kiire. 

Saman illan aikana tuli todistetuksi kaksi amerikkalaisen unelmani ääripäätä. Siitä en tykkää, että turvallisuusasioilla luodaan sellaista hysteriaa,että tällainen tukevat jalat tukevasti maassa elävä suomalaisemäntäkin alkaa näkemään mörköjä joka puun takana (eikä meidän melkein 11-vuotias uskalla täällä enää polkea yksin kouluun, vaikka teki sitä Suomessa jo ekaluokkalaisena).

Mutta siitä tykkään yli kaiken, että ihmiset tekevät niin antaumuksella asioita toisten hyväksi, yhteiseksi hyväksi. Antamisen ilo on suurin ilo.

(Menneellä viikolla tuli valloitettua taas yksi uusi "fortysixer", Giant Mtn! Aika monta on vielä jäljellä... jos vielä uskaltaa ;))