Miksei kamera ole koskaan mukana silloin kun sen pitäisi! Tenttireissullani Ottawaan olisi ollut taas niin paljon ikuistettavaa...

Ensinnäkin matkani vei Kanadan rajalla olevan intiaanireservaatti Akwasasnen läpi. Olen minä ennenkin niillä seuduilla ollut, lacrosse-pelireissuilla intiaanikoulun kentällä. Mutta en ole koskaan ajanut itse kylän läpi. Enkä ole tiennyt, että nykyinkkarit saavat toimeentulonsa uhkapelaamisesta (kasinoita oli joka toisella nurkalla) sekä tupakanmyynnistä (smoke shoppeja oli kaikissa niissä nurkissa missä ei ollut kasinoa). Muitakin mielenkiintoisia kylttejä osui silmiin. Kuten esimerkiksi "Mohawk Tribal Justice Court". Viimeisillä mohikaaneilla on siis ikioma oikeusistuin! Siistiä.

Erään myymälän kylttimeri taas vilkkui ja välkkyi kilometrien päähän. Kun pääsin kohdalle, piti ihan hieraista silmiä. "Unique Urns - Pay one, get two!" "Great deals on grave stones - Only today!" "Welcome to Funeral Friends!". Kyllä vain, iloisesti nimetty inkkarien hautaustoimisto eli täysillä markkinahengessä. Olisikohan pitänyt ostaa pari uurnaa kun halvalla sai?

Ihastuin Akwasasnessa myös älyttömän halpaan bensaan, ja tankkasin auton mennen tullen vaikkei olisi edes tarvinnut. Hinnan ohella minuun vetosi täysi palvelu: istuin kuin tatti autossa koko tankkausreissun ajan erittäin miellyttävänoloisen alkuperäisasukasnuorukaisen tankatessa autoni, pestessä sen ikkunat ja juoksuttaessa vielä luottokorttinikin edestakaisin kassalle.

Kanadan puolelle siirtyessäni tuli matkaan sitten pieni kommervenkki. Juuri ennen rajavartijan kojua oli toinen koju, missä perittiin 3,25 taalan tietullimaksu. Siihen olisi pitänyt olla käteistä, jota minulla ei ollut muutamaa hassua senttiä enempää. Virkailija päästi minut läpi, mutta otti pantiksi luottokorttini, käski ajaa Kanadan puolelle pankkiautomaatille, parkkeerata auto jonnekin ja kävellä takaisin maksamaan tulli ja hakemaan pantti. Niin sitten tein. Ja ne jotka tietävät ettei Pohjois-Amerikan infrastruktuuria ole rakennettu kävelijöitä varten, voivat kuvitella miten jännittävää oli poukkoilla jalkaisin raja-alueen läpi erilaisissa liittymissä ja rampeissa, hurjassa autoruuhkassa, joka johtui siitä että Bostonin tapahtumien vuoksi toiminta rajalla oli normaalia hitaampaa.

Olin varannut hotellihuoneen tenttipaikkani vierestä eli Suomen suurlähetystön naapurista. Vietin rattoisan illan hotellihuoneessa tenttikirjojen parissa, nukuin yön makeasti ja heräsin aamulla tuntien itseni erittäin valmiiksi tenttiin. 

Ulos ovesta astuessani törmäsin kuitenkin ihmismuuriin. Paloautojen sireenit välkehtivät, ja kadulla oli satapäin ihmisiä. Selvisi, että naapurirakennuksessa oli ollut palohälytys, ja koko pilvenpiirtäjä oli evakuoitu kadulle. Siis myös Suomen suurlähetystön väki. 

Palohälytys ilmeni kuitenkin onneksi aiheettomaksi, ja ihmiset päästettiin takaisin sisään. Jonkun verranhan se tietenkin otti aikaa että 30 kerrosta toimistotilaa saatiin taas täytettyä ihmisillä. Pääsin kuitenkin aloittamaan tentin. Oli hyvin kotoisa olo kun ovien takaa raikasi selvä suomenkieli.

Tenttiä tehdessä selvisi, että olisi kannattanut lukea tarkkaan ja ajatuksella myös ne viisi englanninkielistä artikkelia jotka kuuluivat tenttimateriaaliin. Olin minä ne lukenut, joskus viikkoja sitten ja muistaakseni kovasti haukotellen.. Mutta en läheskään tarpeeksi hyvin kirjoittaakseni niistä kelvollista analyyttistä esseetä. Jotain liibalaabaa toki höpisin, artikkeleihin pohjautuva tehtävä oli yksi niistä joihin vastaamatta jättäminen johtaisi suoraan hylkäykseen.

Sekin oli kurjaa, että olin kyllä opiskellut kirjoista kovasti erilaisia rekrytointistrategioita, mutta sitä en ollut tajunnut painaa mieleeni että mikä rekrytointistrategia oli kenenkin henkilön keksintöä. Tehtävä, jossa pyydettiin määrittelemään "Johnsonin rekrytointistrategia" tai "Smithin rekrytointistrategia" meni siis ihan arpomiseksi, ja voi olla että raapustinkin rivikaupalla tekstiä Waltonin tai Shermanin rekrytointistrategioista.

En tentin jälkeenkään halunnut tarkistaa asiaa kirjoista, läpipääsy olkoon iloinen yllätys parin viikon päästä. Seitsemän täyttä arkillista tekstiä tuli kuitenkin väännettyä 2 tunnissa ja 15 minuutissa, KÄSIN. Näppäilyyn harjaantunut kätöseni oli urakan päätteeksi niin puuduksissa että olin äärimmäisen korkeissa fiiliksissä pelkästään siitä että sain heittää kynän pois kädestäni.

Siitäkin olin fiiliksissä, että reissuni kohokohdat olivat käsillä. Olin luvannut itselleni palkinnoksi selvitetystä tentistä ison mukillisen Tim Hortonin French Vanillaa, universumin parasta makukahvia jota saa valitettavasti vain Kanadasta. Ja sitten LCBO - ontariolaisten Alko! Sieltä taas saa ruotsalaisia siidereitä.

Ostin aika monta, ja onnistuin myös salakuljettamaan ne USAan (siiderithän kai pitäisi laskea viineiksi eli niitä ei saisi kolmea tölkkiä enempää tuoda, mutta koska siiderit eivät kuulu amerikkalaisten yleissivistykseen, rajaviranomaisille voi kertoa niiden olevan "vähän kuin olutta"). Kotona odottava ihana mies muuttui naisensa ja hänen tuomisensa nähdessään aika maireaksi :)