Mummilla oli aina tapana aloittaa puhelunsa innostusta ja uteliaisuutta tihkuvalla äänellä: "No! Onko sulla mitään jänniä uutisia?" Niinhän se varmaan menee, että kun ikää tulee ja oma elämänpiiri kutistuu, toisten uutiset ovat se elämän suola ja sokeri. Silti tuo kysymys jotenkin aina ärsytti. Kun ei mulla ikinä ollut uutisia joita olisi siinä voinut mummille kertoa! Ei mitään sellaisia, joita hän olisi halunnut kuulla. Kuten 20 vuotta sitten se, että Kata lensi ulos meidän olohuoneesta eli Hyrylän Tompparista, koska oksensi tanssilattialle. Enkä mä enää voi pitää nenäkorua koska reikä tulehtuu koko ajan. Tai 10 vuotta sitten se, että Keskiveljellä on taas korvatulehdus. Ja että viime viikolla Isoveli heitti sitä aamupuuropöydässä lusikalla silmäkulmaan, jonka kävimme sitten päivän alkajaisiksi ompeluttamassa päivystyksessä.

Eikä mulla myöskään koskaan ollut mitään uutisia jotka mummi olisi halunnut kuulla, mutta jotka eivät enää olleet uutisia. Koska AINA, jos jotain mummia ilahduttavaa kerrottavaa tuli, se olin kyllä minä joka ehdin soittaa ensin HÄNELLE. 

Nykyäänkin heti jos elämässäni tapahtuu jotain jännittävää ja mukavaa, tulee ensimmäisenä mieleen että nyt pitää kyllä soittaa Mummille. Vieläkin, vaikka se ei ole ollut mahdollista enää neljään vuoteen. Tänään olisin soittanut Mummille satavarmasti. Tietysti siksi, että Keskiveljen joukkue otti taas turnauskultaa, mutta myös siksi että minä otin vastaan uuden työn!

Mummi saattaisi kyllä olla vähän kauhuissaankin: eihän tämä ole vasta kuin kolmas päällekkäinen palkkatyöni tällä hetkellä. Kauhua saattaisi herättää myös se, että tämän työn ytimen muodostaa hikiliikunta ja naiset - luonnonvastainen ja epäsovelias yhdistelmä. Varsinkin talvella, etenkin ilman villahousuja. 

Minusta tulee nimittäin tammikuun alusta alkaen naisten hiihtovalmentaja! Seura tekee näköjään kaltaisekseen ;)