Onpas ollut taas tiiviitä päiviä. Otetaan nyt vaikka esimerkiksi yksi viime viikolta. Herätys arkirutiinilla klo 6.10. Yläkoululaiset kouluun, sitten alakoululainen omaan opinahjoonsa. Alakoulu on sopivasti matkan varrella hiihtokeskukeen, joten tieni jatkuu sinne. Sivakoin C:n kanssa reippaan mutta vähän lyhyenlaisen lenkin, sillä kohta olisi hyvä olla jo seuraavassa paikassa. Kieppaan nopeasti kotona suihkussa ja vaatteiden vaihdossa, ja klo 11 makaamme C:n kanssa vieretysten hierontapöydillä. Esitän toivomuksena enemmän urheiluhierontaan kuin hemmottelukategoriaan kuuluvaa hoitoa, ja hetkittäin kadun päätöstäni. Yläselästä löytyy pisteitä joiden käsittely saa lähes kirkumaan. Kärsi, kärsi.. kirkkaimman kruunun saat!

Hieronnan jälkeen jäämme hengailemaan kylpylän saunaosastolle. Huokailemme eukalyptushöyryissä ja lillmme porealtaassa. Sitten alkaa nälkä kurnia. Tilaamme lepohuoneeseen lounaan, jota odotellessa ehtii sopivasti kaunistautua ja vähän lukea naistenlehtiäkin. 

Jotenkin kummasti ollaan pian jo reippaasti iltapäivän puolella, ja työvelvollisuus kutsuu. Tänään on palkkapäivä, voi harmi! Hurautan töihin, maksan itselleni ja muille palkan. Mitään muuta akuuttia ei olekaan meneillään, joten päätän päättää työpäiväni 45 minuutin ankaran puurtamisen jälkeen. Ehdinkin sopivasti hakemaan lapsia koulusta. Pääsisivät ne bussillakin, mutta jos omat ajeluni osuvat koulujen päättymiseen, miksenpä tarjoasi kyytiä.

Varsinkin, kun kohta alkaa taas sutina. Heitän kaksi vanhinta kotiin, nuorin vaihtaa päällensä hyppypuvun. Pakkaamme takakontiin sukset, monot ja kypärän, ja taas mennään. Kohta olemme mäkihyppyrin päällä. Kumpikin puhaltelee: se, joka istuu lähtötasolla ja se, joka katsoo sydän sykkyrällä vierestä. Tämä on Pikkuveljen kauden ensimmäinen hyppy. Tekee mieli sanoa että älä hyppää, ei ole pakko, en minäkään hyppäisi. Mutta puren kieltäni, Pikkuveli puuskahtaa viimeisen kerran ja nostaa itsensä irti lähtölavasta. Sinne se lentää. Ja vielä monta kertaa uudestaan. 

Hyppyharjoitukset päättyvät kun alkaa hämärtää. Lähdemme kotiin, teen ruuan. Mutta sitä ei kauaa sulatella. Haluamme kaikki nähdä, miten Blue Bombersien high school poikien jääkiekkojoukkue ottaa mittaa naapurikaupungista (Isoveli tosin on närkästynyt siitä, että meidän kaikkien pitää se mukamas nähdä. Hän haluaisi kuulemma olla kavereiden kanssa rauhassa. Minulla on nääs tapana tunkea Isoveljen iholle yleisillä paikoilla, pussailla ja halailla ja kertoa suureen ääneen noloja juttuja. NOT. Lähdemme kaikki ja piste. Voin istua ihan eri puolella katsomoa, ei hätää Isoveli!). Eikun jäähallille. Mukaan pitää ottaa myös Pikkuveljen jääkiekkokassi, sillä hänellä on treenit heti high school pelin jälkeen. 

Kotiudumme puoli yhdeksän aikaan. Lapset hakeutuvat sänkyyn, Pikkuveli etenkin on niin valmista kamaa ettei häntä edes tarvitse erikseen usuttaa. Itse hakeudun sohvannurkkaan teemukin kanssa. Jotain suomihömppäähän tässä voisi vielä katsella. Uutuussarja Ihon alla vaikuttaa sopivan jännältä ennen omaa uniaikaa.

Paljon mahtui siis tuohonkin päivään. Mutta ei yhtä ainoaa menoa tai liikettä, joka olisi ollut vastenmielinen, jonka olisin mieluummin jättänyt tekemättä (no joo, se aamuherätys voisi kyllä kernaasti tapahtua noin kahta-kolmea tuntia myöhemmin). Olen niin sanomattoman kiitollinen, että minun ruuhkavuoteni ovat muotoutuneet juuri tällaisiksi: sarjatuleksi kivaa tekemistä. Töitä sen verran kuin itse päättää kulloinkin tehdä, paljon aikaa itselle ja lapsille. Ja jos suhaaminen joskus tuntuu liialta, voin ihan yhtä hyvin sanoa "ei kiitos", nyt ei huvita mennä eikä tulla. Niin ei kyllä ole vielä koskaan käynyt, mutta on mukava tietää että sekin mahdollisuus on :D

Tänään on tuttavallisesti Em El Kei Dei eli Martin Luther King Jr:n muistopäivä. Ei herätyskelloa, ei koulua, ei töitä. Hiihtoa ja jääkiekkoa kyllä, jipii. I have a dream. And I'm living it right here.