Kuulin juuri pojasta, jonka älykkyys testattiin poikkeuksellisen korkeaksi kahden vuoden iässä. Joka on niin komea, että joka kauppareissulla ainakin viisi tyttöä nyrjäyttää niskansa kun he kääntyvät katsomaan pojan perään. Jonka opettajat eivät voi lakata ylistämästä paitsi pojan akateemisia kykyjä, myöskään hänen esimerkillisiä käytöstapojaan. Jota ei oteta futispeleissä ollenkaan vaihtoon koska hän on niin taitava ja hyväkuntoinen. Joka on hyvin kansainvälinen; onhan hänellä slovakitaustainen isä ja äidin puolelta isoäiti, joka puhuu italiaa 27 eri murteella (tunnustan, että tässä kohtaa suunnittelin googlaavani italian eri murteiden todellisen määrän. Teinkin sen myöhemmin, ja hämmästyksekseni totesin, että Wikipedia-lähteen mukaan Italiassa puhuttuja eri kieliversioita on 28. Mitäköhän niistä isoäiti EI puhu ja miksi ihmeessä hän on päättänyt olla puhumatta juuri sitä murretta?).

Tämä 14-vuotias ihmelapsi istui tänään automme takapenkillä, ja tämän kaiken kuulin hänen äidiltään kun jaoimme autokyydin futisturnaukseen. Rouvan äänensävy oli samanlainen, kuin hän olisi kertonut aamiaiseksi syömästään paahtoleivästä tai eilisen säätilasta. Hyvin arkinen, jutusteleva eikä sen kummemmin elvistelevä. Ja näitä vastaavalla tavalla kuvailtuja superlatiiviljälkeläisiä kuuluu tuttavapiiriimme monta muutakin.

Kyllähän minäkin FB:ssa silloin tällöin (viimeksi juuri äsken :)) lapsiani kehaisen, kaikenlainen hehkutus ja yleinen elämisen ihanuuden ylistys nyt ikäänkuin kuuluu tuon foorumin henkeen. Mutta kun lasten erinomaisuutta käydään läpi naamatusten ystävättärien kesken, on helpompi huokailla ihastuksesta muiden selostuksille, ja olla lähinnä kuunteluoppilaana. Tai vähätellä omien saavutuksia. Tai peräti kerskailla sillä, kenellä on kammottavimmat kakarat.

Sen verran suomalaisia tässä siis vielä kuitenkin ollaan - mukaanlukien Pikkuveli, joka sentään on asunut täällä yli puolet elämästään. Yritin saada kuvaan hänet ja taideteoksensa, joka oli valittu ainoana ekaluokkalaisen tekemänä työnä paikallisen taidekeskuksen koulutaidenäyttelyyn. Kävimme taidekeskuksessa perjantaina taiteilijoille ja heidän perheilleen tarkoitetussa kutsuvierastilaisuudessa. Minun mielestäni ehdottomasti ikuistamisen arvoinen juttu, mutta Pikkuveli ei ollut ihan samaa mieltä. Haloo äiti... kaikki kattoo. Ei ny tehrä tästä numeroo.