Ohi on! Päivitystauko ja Loppet - urheiluvuoteni ehdoton huipentuma. Ensinmainitusta johtuen ette nyt pääse lukemaan raporttia viimeksimainitusta ihan tuoreeltaan, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Kisa-aamu viikko sitten lauantaina sitten valkeni yhtä kirpakkana kuin koko viikon oli uhkaillut. Kolmenkymmenen asteen pakkaslukemista oli sentään siirrytty viikonlopuksi pariinkymmeneen asteeseen, mutta niin kylmää oli kuitenkin, että aloin pyöritellä käsissäni Ruutti-mummin villadamaskeja. "Lupaa minulle tyttö, ettet MILLOINKAAN hiihdä kovilla pakkasilla ilman näitä" ääni tuonpuoleisesta vaati. Mutta kumpaa Ruutti-mummi olisi pitänyt suurempana virheenä? Vilustumista vai epäedustavaa julkista esiintymistä? Oli näet niin, että minä halusin hiihtää kisatrikoissa. Kisatrikoiden puuttuminen oli syössyt lupaavan hiihtourani turmioon parikymmentä vuotta sitten ("Trikoilla ei voiteta", sanoi isi. "Sitten ei voiteta ilmankaan" sanoin minä 13v, ja niin oli hiihdot hiihdetty kymmeneksi vuodeksi eteenpäin.) Ja nyt kun minulla oli ihan itse, omavaltaisella päätöksellä hommatut trikoot ja tasan yhdet kisat missä niitä käyttää, mikään mahti maailmassa ei estäisi minua niitä käyttämästä. 

Mutta damaskit olivat paksut, ja saivat polvien ja vyötärön välisen alueen näyttämään vielä normaaliakin pönäkämmältä. Puin ne trikoon alle, riisuin ne, puin takaisin ja riisuin taas. Laukkasin kokovartalopeilin ja ulkoterassin välilä mittailemassa palellunko vai näytänkö pelleltä. Elämänkumppani-valmentajani ei halunnut ottaa kantaa ("mitä? eikö tämä ole valmennuksellinen kysymys häh?"). Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Ja sitten se olikin yhtä korkealentoa. Hiihto tuntui mahtavalta, ei paleltanut yhtään. Suksi toimi kuin unelma kaikki 25 kilometriä. Maailman vaativimmaksi hiihtomaratonreitiksi tituleeratun Loppetin tyrmäävän jyrkät ja pitkät ylä- ja alamäet eivät tuntuneet missään. Maaliin tullessa näin kummankin tavoitteeni täyttyneen: oma aika parani (peräti 16 minuuttia edelliseen kertaan), ja kaksi tuntia alittui kirkkaasti (1:53). Myöhemmin selvinneistä meriiteistä mainitsen toki mielelläni viime kertaisen pronssin vaihtumisen kultaan ikäsarjani voitolla, mutta siinä kohtaa aina toivon ettei kukaan kysy montako kilpailijaa sarjassa naiset 35-39v sitten oli ;) Siksi onkin turvallisempaa elvistellä mieluummin kuudenneksi parhaalla ajalla kaikista naisista. Edelle meni vain parikymppisiä puoliammattilaisia, ja meitä leidejä oli kaiken kaikkiaankin huomattavasti enemmän kuin kuusi - jälkeeni maaliin tuli kymmeniä hitaampia.

Sitten asiaan kai kuuluu jakaa ihan amerikkalaisena kiitoksia?

Kiitos kaikille ihanille tsemppareille ympäri maailman. 

Kiitos elämänkumppani-valmentajalleni siitä, että suutarin vaimo sai vihdoinkin kengät eli ihan oikean harjoitusohjelman (jota tällä kertaa myös kuulaisesti noudatti eikä paljoakaan kyseenalaistanut tai montaakaan kertaa vängännyt vastaan...?). Viimeistään nyt uskon, että taidat tietää jotain valmentamisesta. Tavalliseen pulliaiseenkin tuli kummasti vauhtia mutu-reenaamisen vaihtuessa oikeisiin asoihin oikeaan aikaan. Ei (pelkästään) määrä, vaan laatu... taitaa päteä meidän suhteeseen noin muutenkin :) Samaan osoitteeseen kiitokset huippusuksien raahaamisesta valtameren yli, ja parhaasta voitelusta ever.

Kiitokset vanhemmilleni erinomaisista geeneistä. Kiitokset isälleni, joka kieltäytyi ostamasta kisatrikoita (pihin äidin lyödessä vieressä tahtia? ;)). Nälkä jäi kytemään: kesken jäänyt ura suorastaan huutaa jatko-osia!

Kiitokset lapsukaisilleni. Yllättääkö? Eihän teitä äidin hiihtelyt tai kenenkään muunkaan hiihtelyt voisi vähempää kiinnostaa, mutta kiitos kumminkin. Teidän ansiostanne tiesin, etten siinä pisimmässäkään ylämäessä puuskuttaessani ollut lähelläkään kestokykyni äärirajoja. Synnyttäminen vie yhä voiton. 

Kiitos sinulle, joka keksit sukset.