Viimeinen yö Suomessa. Kolme eri herätyskelloa on asetettu soimaan aamuneljältä, mutta siitäkään huolimatta en luota siihen että heräisimme oikeaan aikaan. Havahdun vähän väliä vilkuilemaan kelloa, eikä nukkumisesta tule yhtään mitään.

Kello kuusi olemme nauttimassa aamiaista Helsinki-Vantaalla. Edessä on lento Frankfurtiin. Silmäluomia painaa, mutta sisällä kuplii odotus joka saa mielen virkeäksi. Näen vihdoin isoimman muruni kuukauden tauon jälkeen! Pääsen ihan oikeasti töihin! Ihan kohta asioita ei enää tarvitse yrittää hoitaa pelkällä sähköpostilla, 7 tunnin aikaeron kansa luovien. Sitä paitsi Lake Placidissa on lämmin! Suorastaan kuuma! Uudet vuoret odottavat valloittajaansa! Ja ihan kohta alkaa myös jalkapallokausi, jota on odotettu kaikki Amerikan-vuodet. Isoveli ja Keskiveli pelaavat vihdoinkin samassa high school -joukkueessa! Ihanaa päästä kotiin.

Laskeudumme Frankfurtiin ajallaan, ja meillä on juuri sopivasti aikaa siirtyä Montrealin-koneen lähtöportille. Siellä ei tarvitse kauaa ihmetellä, kun portti jo avataan ja matkustajia kuulutetaan astumaan peremmälle. 

Isoveli menee portista läpi ensin, ja katoaa putkea pitkin koneen uumeniin. Sitten menen läpi minä. Seuraavana ovat Keskiveli ja Pikkuveli. Mutta siihen se neljän pienen elefantin marssi sitten tyssääkin. "Valitettavasti emme voi päästää näitä kahta matkaan. Heillä ei ole ETAa."

Eihän se nyt voi olla totta, naurahdan. Katsokaapa nyt uudestaan. Se on varmaan joku väärinkäsitys. Osaatteko kirjoittaa sukunimet järjestelmään oikein, korvata ä:t ja ö:t oikeilla merkeillä?

Mutta niin se nyt vaan on. Poikien ETAt, eräänlaiset vierailijaviisumit Kanadaan, ovat salaperäisesti kadonneet systeemistä. Sillä kyllähän ne siellä ovat olleet, tämä sama pätkä on lennetty ennenkin ilman ongelmia, samoilla passeilla, ja ETAn pitäisi olla voimassa neljä vuotta sen myöntämisestä. 

Sekunti sekunnilta tilanne valkenee minulle. Ihan kuin näkisi painajaista josta ei pystykään heräämään. Emme todellakaan taida päästä tälle lennolle. Yleensä olen hyvä selviytymään takaiskuista ja suunnitelmien muutoksista, kehitän plan Bn alta aikayksikön enkä jää märehtimään menneitä. Mutta nyt olen aivan liian väsynyt toimiakseni rauhallisesti ja rationaalisesti. Yksi lapsi on ensinnäkin koneessa, pitäisikö se päästää lentoon vai käskeä jäämään meidän kanssamme Frankfurtiin? Toinen yhtä akuutti kysymys on ETA. Sen hakeminen kestää yleensä vain muutaman minuutin, ehkä ehtisin hakea ja saada pojille uudet ennen lähtöportin sulkemista jos olisin tosi nopea?

Ensiksi ryntään kuitenkin sisään koneeseen kysymään mitä Isoveli tuumaa tilanteesta. Luojan kiitos, minulla on ETA. En pääsisi muuten edes Isoveljen juttusille. Hän haluaa kotiin. Selvä sitten. Olen monesti ajatellutkin että lapseni ovat jo sen verran vanhoja ja kokeneita matkustajia, että selviäisivät Atlantin ylityksistä yksikseenkin. Nytpä se tulee sitten tavallaan testattua, tällälailla rennosti, parin minuutin varoitusajalla. Isoin muru on luvannut olla meitä vastassa, joten kaipa se sitten on Isoveljeäkin vastassa. Asiaa ei voi kuitenkaan varmistaa, sillä USAssa on aamuyö. Mitäs jos hänen suunnitelmiinsa onkin tullut jokin muutos..? Ei, sitä vaihtoehtoa en nyt uskalla alkaa edes pohtia.

Jätän pöllämystyneen Isoveljen koneeseen ja palaan juoksujalkaa portille, aikeissa näpytellä seuraavaksi pari pikaista ETA-hakemusta. Voikun voisin soittaa Murulle. Tarvitsisin juuri nyt pari rohkaisevaa sanaa. Kanssaihmisistä ei nyt ole oikein tsemppareiksi: Keskiveli ja Pikkuveli ovat vähintään yhtä hätääntyneitä kuin minäkin, Pikkuveli itse asiassa näyttää vollottavan suoraa huutoa portilla. Air Canadan virkailijat ovat nyrpeitä. Ongelmamme on hidastanut koneen lähtövalmisteluja, ja virkailijoiden mielestä olemme todennäköisesti aiheuttaneet ongelman ihan itse. Olisi siis tosi kiva jos just nyt voisi soittaa Murulle ja kuulla, ettei ole mitään hätää.

SOITTAA MURULLE. Isoveljen pitää pystyä soittamaan hänelle kentältä että he löytävät toisensa! Ja kaikki USAn sim-kortit ovat käsilaukussani, pienessä muovipussukassa!!!!!! Käännyn kannoillani ja ryntään uudelleen koneeseen. Virkailijat huutavat vihaisina perääni. Luulevat varmaan, että tuo sekopää akka aikoo karata Kanadaan ja jättää itkevät lapsensa lähtöportille. 

Mutta ei hätää, sim-kortit ovat tuota pikaa Isoveljen hallussa, ja palaan takaisin portille. Nyt ne ETAt, ja vähän ÄKKIÄ. Matkustajia on portilla enää kourallinen, melkein kaikki onnekkaat ETAn omistajat ja kanadalaiset on jo saatu sisään. Mutta ehkä minä vielä ehdin jos olen ihan tosi nopea! Googlaan ETA Kanada, klikkaan linkin auki ja alan syöttää ensimmäisen pojan tietoja. Puhelimen näyttö on tuskastuttavan pieni täriseville nakkisormilleni. Kysymyksiä on tuhat. Etunimi, keskinimi, sukunimi, syntymäpäivä, syntymäpaikka, nykyinen osoite, entiset osoitteet, passin numero, myöntämispäivä ja -paikka... Vielä luottokorttitiedot, jolla ETA maksetaan. Ja sitten sama uusiksi toisen pojan kohdalla. Saan kuin saankin kaksi ETA-hakemusta nakkisormistani matkaan. Nyt vaan odottamaan sähköpostin kilahdusta hyväksyttyjen hakemusten merkiksi. Laitan poikien passit takaisin käsilaukkuuni. Samassa muovitaskussa on nippu green cardeja. VOI PERKELEEN PERKELE. ISOVELJEN GREENCARD ON KÄSILAUKUSSANI!!! Seuraavassa näytöksessä siis kolme henkilöä on jumissa Saksassa, ja yksi Kanadassa. 

Kaikki matkustajat ovat tässä vaiheessa jo koneessa, ja portti on suljettu. Huudan, että minun on pakko päästä sisään, vielä kerran. PLIIIIIIIS! Vastaus on tiukka ei. Kun portti on suljettu, ketään ei päästetä enää läpi, edes käymään. Ei mistään valtakunnan syystä. Jos yritän mitään, seuraukset ovat vakavat. Virkailija viittaa lentokentän turvamiehen suuntaan. Sen lanteilla roikkuu näyttävä pyssy. 

Tapahtuu asia, jota ei ole tapahtunut koskaan ennen eikä toivottavasti koskaan tule mitään syytä miksi se tapahtuisi uudestaan. Minä, rauhallinen, viilipyttymäinen, akkamaista draamaa vieroksuva kylmäpää putoan polvilleni erään virkailijan eteen. Kiljun, huudan, ulisen, että tämä green card tässä ristittyjen kätösieni välissä on nyt AIVAN PAKKO saada istuimessa 38A istuvan lapseni haltuun. Rekisteröin vieressäni seisovan Pikkuveljen ilmeen. Se on täydellisen tyrmistynyt. KUKA on tuo ihmisraunio joka näyttää ihan äidiltäni? 

Virkailija tuhahtaa silmiään muljauttaen, nappaa kallisarvoisen kortin näpeistäni ja soittaa radiopuhelimella johonkin. Sitten hän häviää kortin kanssa putkeen, enkä näe häntä enää uudelleen. Muutaman minuutin kuluttua Air Canada rullaa pois portilta ja viedäkseen lapseni toiselle puolelle maapalloa. Siinä vaiheessa tajuan, ettei Isoveljellä ole varmaankaan pennin hyrrää rahaa mukanaan. Näin sitä lähetetään lapsi maailmalle!

No niin. Mitäs nyt. Yhtäkkiä ei ole enää kiire minnekään. Mutta miten helvetissä me pääsemme täältä pois? 

Lähden Air Canadan asiakaspalvelutiskille kysymään neuvoa. Siellä on pitkä jono ja ihmisillä monimutkaisia ongelmia monimutkaisiin matkasuunnitelmiin liittyen, mutta meillähän ei ole nyt muuta kuin aikaa jonottaa. Vihdoin on minun vuoroni. Selviää, että meillä on kaksi vaihtoehtoa.

A) Voimme pitäytyä suunnitelmassamme lentää Air Canadalla Montrealiin. Se edellyttää sitä, että poikien uudet ETAt tipahtavat sähköpostiini. Meille ei myöskään voi varata istumapaikkoja miltään tulevalta lennolta, pääsemme seuraavaan kyytiin jossa sattuu olemaan tilaa ns stand by -matkustajille. Air Canada on armollinen ja veloittaa tästä vaihtoehdosta ainoastaan 75e/nuppi ("vaikka se onkin ihan teidän oma syy ettei niitä etoja löytynyt", kertoo virkailijan katse). 

B) Voimme hankkia omatoimisesti liput jollekin lähikentällemme USAn puolella. Siihen ei tarvita uutta ETAa. Mutta halvimmat lennot lähimaillekaan Lake Placidia maksavat n. 1500e/nuppi, ja niissä on useita vaihtoja ja pitkiä odotusaikoja lentojen välillä.

Vaihtoehto A on houkuttelevampi, mutta missä ihmeessä ne ETAt kuppaavat? Air Canada ei suostu edes katsomaan meille lentovaihtoehtoja jos matkustuslupia ei ole. Johan siitä alkaa pitkän jonotuksen ansiosta olla useampi tunti kun hakemukset lähtivät puhelimeltani. Ei auta kuin odottaa lisää. Siinä odotellessa pirautan pari puhelua Suomeen, jossa ollaan jo herätty uuteen päivään. Saan kaipaamaani tsemppiä. Kyllä tämä tästä. Odotellaan rauhassa. 

Kysytäänpä odotellessa Googlelta näistä ETA-asioista. Nyt, kun ei ole enää paniikin sumentamia silmiä, huomaan että ETA-markkinoilla on muitakin toimijoita kuin se ainoa oikea ja alkuperäinen, eli Kanadan valtio. On useita firmoja, jotka välittävät matkustuslupia ja vetävät välistä oman palkkionsa. Kun googlaan puhelimellani ETA Canada, pari ensimmäistä linkkiä ovatkin linkeiksi naamioituneita mainoksia, ja vievät nimenomaan tällaisten välitysfirmojen sivulle. Klikkaan itseni Kanadan valtion ETA-hakemussivulle. Ei, ei näytä tutulta. Olen ilmeisesti tulipalokiireessäni hakenut pojille uusia matkustuslupia ties miltä sivustolta, ja maksanut ties mitä ylimääräistä. 

Täytän varmuuden vuoksi vielä yhdet hakemukset Kanadan valtion sivuilla. Hinta on mainittu kuten pitääkin, 7 Kanadan dollaria hakemukselta. Sähköpostiin kilahtaa ensimmäinen hyväksytty ETA ennen kuin olen edes saanut valmiiksi toisen pojan hakemusta. NÄIN sen pitikin toimia. Vähän kaihertaa mielessä että mitäköhän tulin maksaneeksi niistä ensimmäisistä hakemuksista, mutta päällimmäinen tunne on kuitenkin riemu. Ehkä me päästääkin vielä kotiin!

Kiiruhdan Air Canadan tiskille voitonriemuisena puhelintani heilutellen. Tiedän, että illansuussa lähtee lento Torontoon. Sieltä voisi päästä vielä samana iltana Montrealiin. Virkailija tulostaa meille stand by -liput kummallekin pätkälle. Hakeudumme Toronton-lennon lähtöportille odottelemaan.

Aikanaan boarding alkaa. Ja kestää, ja kestää. Torontoon on menossa paljon porukkaa, ja kuulen virkailijoiden toteavan moneen kertaan milloin missäkin yhteydessä että lento on ylibuukattu. Odottelemme kuitenkin kärsivällisesti ja toivoa täynnä. Turhaan: emme yksinkertaisesti mahdu mukaan. Eikä muutama muukaan. Eräs rouva saa infernaalisen raivokohtauksen kuullessan asiasta. Hänet kuljetetaan pois portilta aseistautuneen turvamiehen käsikynkässä. Pystyn sattuneesta syystä eläytymään naisen tunnelmiin erinomaisen hyvin. 

Menen vaihteeksi asiakaspalvelutiskille. Kuten arvelinkin, seuraava mahdollisuus päästä Kanadaan on vasta seuraavana päivänä. Stand by -lippuja ei voida kuitenkaan vielä tulostaa, vaan meitä kehotetaan tulemaan sitä varten kentälle klo 6 seuraavana aamuna. Musiikkia aamu-unisen korville. Eikun halvimpaan lentokenttähotelliin, ei siellä kuitenkaan ehdi kauaa nautiskella. Iltaan mahtuu kuitenkin yksi positiivinen uutinen: Isoveli on päässyt onnellisesti kotiin! Ilmesesti se green card löysi tiensä istuimelle 38A.

Seuraavana aamuna löydämme itsemme jälleen erään täyteen buukatun Kanadan-koneen lähtöportilta stand by-liput kourassa. Porukkaa on kuin pipaa, huonolta näyttää. Kun kaikki lipulliset matkustajat on saatu koneeseen, ojennan stand by -lippumme virkailijalle alistunein elkein. Ei tarvitse kiitos edes sanoa, tiedetään, tiedetään.. tämä on sesonkiaika, kolmella stand by-lipuilla pääsee Kanadaan seuraavan kerran marraskuussa. 

Mutta virkailija ei sanokaan mitään. Painaa sen sijaan paria nappia, ja tulostin sylkee ulos kolme lippua. LIPPUJA, JOISSA ON PAIKKANUMEROT! HEI, MEILLÄ ON PAIKAT!!!!! Alan nauraa ääneen, vedet silmissä, ja kiittelen vuolaasti virkailijaa joka ei yhtään näytä pääsevän kiinni cumuluspilvissä liitävään tunnelmaani. En ihmettele, jos minusta on tällä hetkellä merkintä Air Canadan epäilyttävien matkustajien listalla. Henkisesti epävakaa suomalaisnainen.  

Koneeseen päästyämme vietän hartaan hetken silitellessäni kauniin, ihanan istuimeni pintaa. Enpä ole ikinä ollut yhtä onnellinen paikasta joka sijaitsee keskirivillä, haisevan ja äänekkään vessan vieressä. Matka menee kotiin asti rattoisasti ja vailla ylimääräistä dramatiikkaa. Ihanaa olla perillä. 

Loppu hyvin kaikki hyvin?

Ei ihan niinkään. Töihin pääseminen ei ole sujunut ihan odotetulla tavalla, tällä hetkellä tuskailen plan B:n täytäntöönpanon kanssa. Mutta niistä kapuloista rattaissa voisin vaikka tehdä ihan erillisen vuodatuksen. Tai siitä, ettei nuo vuorten valloituksetkaan ole viime aikoina menneet ihan putkeen. Mutta eiköhän tämä riitä tällä erää :)

(Ai niin. Ne ensimmäiset epäonniset ETA-hakemukset. Ne maksoivat 7 taalan sijasta 100 taalaa per nuppi. Jes.)