Suurin tunnistamani puute äitiydessäni on se, että teen (muiden kuin poikien mielestä) liikaa lasteni puolesta. En siksi, että yrittäisin olla jotenkin kiva mutsi, vaan siksi, että asiat tulisi hoidettua nopeasti, tehokkaasti ja oikein. 6-vuotias on luultavasti tarpeeksi kyvykäs hoitamaan pukeutumisensa itsekin, mutta en kestä katsella väreiltään riiteleviä tai muuten vaan rumia vaateyhdistelmiä. 13-vuotias pystyisi tekemään aamupalansa itsekin, mutta silloin se olisi muroja tai leipää piste. Vaikka sen pitäisi olla leipää, levitettä, juustoa, leikkelettä, vihanneksia, kaakaota ja täysmehua, mutta teini "ei jaksa säätää niin paljon". 

Olen varmaan myös yksinkertaisesti laiska: en jaksa sanoa samasta asiasta tsiljoona x 3 kertaa. Siksi meillä neljä sotkee, ja yksi korjaa jälkiä (ja heidän lisäkseen on se yksi joka ei pahemmin sotke, mutta siivoaa rasittavan innokkaasti ihailtavan tehokkaasti).

Kauheinta on se, että joskus lapset jopa pyytävät saada auttaa, enkä anna koska tiedän heidän pilaavan kaiken. Tiedän, se on törkeää ja turmiollista heidän tulevaisuutensa kannalta (tulevista miniöistä puhumattakaan). Ja siksipä sentään joskus vaiennan sisäisen täydellisyydentavoittelijani äänen, puren hammasta ja valmistaudun siihen, että jotain muuta pitää jättää tekemättä sillä saan paitsi neuvoa vieressä kun lapsi hoitaa hommaa, myös tehdä kyseisen homman myöhemmin itse uudestaan.

Tätä dilemmaa olen käsitellyt viime päivinä säännöllisesti. Ensi kertaa me minä teen lapsen halloween-asun omin pikku kätösin, kuten täydellisen amerikkalaiskotirouvan kuuluukin. Pikkuveli haluaa nimittäin olla Herobrine (Minecraft-pelin hahmo), ja mikäs olisikaan helpompaa kuin tehdä laatikkomainen, pikselöitynyt ukkeli. (Ruotsalaiset ovat kyllä varsinaisia hannuhanhia.. joku on ihan tsoukilla tehnyt pelin joka visuaalisesti on kuin 80-luvulta, ja sitten siitä tulee maailmanlaajuinen hitti jonka alle jäävät vihaiset linnutkin!) 

Materiaaleiksi tarvittiin vain pari pahvilaatikkoa sekä läjä pikselejä edustavia pieniä pahvineliöitä. Edes ompelukonetta ei tarvittu, vaan sitä millä korvaan ompelukoneen muutekin eli tosipaljon liimaa! 

Ainoa vaan, että Pikkuvelihän halusi ehdottomasti auttaa. Ja suureksi kauhukseni Pikkuveljen kaverikin. Asuun tuhrautui sitten vähän kauemmin kuin olin ajatellut, sillä yön kähmässä jouduin irroittelemaan Pikkuveljen ja hänen kaverinsa sikin sokin ja väärin kohtiin liimailemat pikselit takkaan, ja leikkaamaan sekä liimaamaan uudet. Mutta tärkeintähän on, että huomenna Pikkuveli saa kantaa ylpeänä itse tekemäänsä asua ;)

Ruotsalainen näkemys Herobrinesta:

Amerikansuomalainen näkemys Herobrinesta: