Naiset. Kuka niitä tajuaa. Ensin ne syytää mun uutisvirran täyteen todisteita siitä, kuinka miestoimittajat kohtelevat naisurheilijoita niin väärin niin väärin kiinnittämällä olympiauutisoinnissa huomiota pelkkiin epäoleellisuuksiin, kuten meikkiin tai ex-poikaystävään tai siihen että urheilija sattuu olemaan äiti. 

Seuraavalla viikolla postataan sitten tällainen kuva.

Sille tulee 200 000 tykkäystä tunnissa - samoilta tyypeiltä jotka juuri sanoivat ettei sillä saa olla mitään merkitystä onko naisurheilija äiti vai ei. Vuonna 2016 se ei saa liittyä urheiluun millään tavalla. 

Kaiketi on niin, että naiset saavat sanoa toisistaan ja etenkin miehistä mitä tahansa, mutta miesten pitää varoa sanojaan kun kohteena on nainen. Naiset vaativat  samaa kohtelua naisille ja miehille, mutta yhtä aikaa miesten pitää kuitenkin muistaa kohdella naista kuin prinsessaa. Kun nainen on kotona tai kaupassa tai töissä nättinä, miehen pitää huomata se ja sanoa jotain kivaa. Mutta kun nainen on täydessä tällingissä olympiasuorituksessaan (ja melkein kaikki on, tietenkin, kukapa ei haluaisi näyttää telkkarissa hyvältä?), silloin selostajamies ei saa päästää suustaan mitään muuta kuin naisen kauden kärkituloksen. Ja jossain evakuontitilanteessa naisten ja lasten TODELLAKIN kuuluu tulla ensin. Pitäen samalla tiukasti mielessä se, että naisia pitää kohdella ihan kuin miehiäkin.

Ihme ininää, epäloogista nillitystä ja draamaa ihan turhasta. NIin akkamaista. Sitä paitsi, KUKAAN ei loppupeleissä ole niin surkeassa asemassa kuin valkoihoinen, normaalipainoinen, hetero ja keski- tai ylempään sosiaaliluokkaan kuuluva MIES. Jos olet värillinen, ylipainoinen, seksuaalivähemmistöön kuuluva, köyhä tai nainen (tai hyvässä lykyssä kaikkea näitä), yksi sun toinen on varmasti valmis myöntämään ettet varmastikaan tule aina kohdelluksi tasa-arvoisesti. Sinulle on ympäri maailman olemassa liuta etujärjestöjä, jotka taistelevat puolestasi.

Mutta kuka pitää valkoisen perusjampan puolta?

Kerran yritin. Pikkuveljen koulussa on tapana jakaa ennen välituntia oppilaat tyttö- ja poikajonoon. Se jono joka on hiljempaa, pääsee ekana pihalle. Arvaatteko kumpi jono voittaa aina?

Pikkuveljeä tämä asia sapettaa yli kaiken, koska hän on kuulemma aina hiiren hiljaa, toivoen päivästä päivään olevansa niiden joukossa joille ovi aukeaisi ekana. Ja Pikkuveljestä puhuttaessa ihan oikeasti uskonkin hänen pitävän turpansa kiinni ja seisovan kuin tinasotilas. Mutta hän ei pääse koskaan ekana ulos. Vain siitä harmillisesta syytä että on poika.

Mussutin asiasta koulun henkilökunnalle, koemielessä mutta kuitenkin vakavissani. Selvempää Gender discrimination -tapaustahan ei olekaan. Vastaukseksi tuli epäuskoinen katse, sitten hymähdys, ja puheenaihetta vaihdettiin sujuvasti. Valkoinen perusjamppa ei kerta kaikkiaan voi kokea sukupuolista syrjintää, ei edes täällä Amerikassa, jossa kaikkien muiden väestöryhmien diskriminointiin suhtaudutaan suurella vakavuudella. Joka niin väittää on yrittänyt murjaista huonon vitsin, jolle pitää kohteliaasti hymähtää.

No, näin se sitten on. Niin kauan kun meillä täällä pallolla tallaa kahta monella tapaa hyvinkin erilaista sukupuolta, erilaisuus nyt vaan ilmenee muun muassa siinä miten toinen sukupuoli puhuu siitä toisesta, ja minun mielestäni se on kestettävä kuin valkoinen mies. Tai sitten voi itkeä ja aiheuttaa suuren Facebook-draamamyrskyn kuin nainen. 

Ugh, olen puhunut. Olen jo luonnostellut mielessäni seuraavankin postauksen aiheen. Aion inistä, nillittää ja olla dramaattinen - vain koska se kuuluu toimenkuvaan :)