All I really need to know, I learned in the mountains.

Nature doesn’t need us, we need nature.
The mountains are wonderful listeners. 
Nature is the number one healer.
Nothing is as bad as it looks. 
I'm a fucking beast 🤣
Your body is capable of much more than your mind is. 
You must respect the mountains, they are no joke.
The impossible is possible.
There is so much to appreciate and be grateful for. 
You grow leaps and bounds if you are willing to escape your comfort zone.

Törmäsin tähän tekstiin eräässä vaellusaiheisessa FB-ryhmässä. Oli niin hyvin sanottu, että päätin kopioida nämä huiputtajan teesit tänne. Juuri näin minä tunnen, ja juuri tämän takia halajan kiipeämään yhä uudelleen ja uudelleen.. Mutta en enää kauaa! Valloittamatta on enää kahdeksan 46:sta Adirondack high peakista. Vähiin käy ennen kuin loppuu :)

Viimeisin vaellukseni, jolla huiputin vuoret nimeltään Seymour, Sewards, Donaldson ja Emmons, oli pisin koskaan tekemäni. Kaiken kaikkiaan 42 km merkitsemättömiä polkuja, josta gps:n mukaan 2km oli nousua. Siis laskettuna niin, että vedetään pystysuora viiva kohti taivasta. Siinä on muutes aika paljon kiipeämistä. Vaellus oli myös niin pitkä, että vaati yöpymistä erämaassa - ekaa kertaa vaellusurallani. Onneksi sain kaverikseni kokeneen eräpirkon, työkaverini, jolla on ihan suorastaan yliopistotutkinto vapaaajanvietosta erämaassa (kyllä, sellainenkin 4-vuotinen tutkinto täällä Amerikan ihmemaassa on mahdollista suorittaa!). Hän oli jo nämä kyseiset vuoretkin kertaalleen jo kavunnut, mutta lähti kaverikseni koska uhkasin muuten lähteä yksin. Ja siitähän nyt ei olisi tullut mitään. 

Opin paljon uusia asioita. Esimerkiksi sen, että hard core -vaeltaja tallaa polkuja paitsi omaksi ilokseen ja virkistyksekseen, myös "trail maintenance" -hengessä. Puita ei todellakaan saa mennä Adirondackin erämaassa kaatamaan, mutta jos sellainen nyt on sattunut kaatumaan suoraan polulle, sille saa ja pitäisikin tehdä jotain. Vaelluskaverini kantoikin rinkassaan kokoontaitettavaa sahaa, ja muutaman kerran pysähdyimme siivoamaan polkua kupsahtaneista ikihongista. Mikäs siinä, yläkroppatreeni olisikin muuten jäänyt vähemmälle huomiolle.

Sen tiesinkin jo etukäteen, että jos Adirondackeilla meinaa yöpyä skutassa, pitää kantaa mukanaan karhunkestävää, sylinterin muotoista säiliötä, johon ruokatarvikkeet pitää jemmata yön ajaksi. Mutta se oli minulle uutta, että "bear canisteriin" pitää sulloa myös kaikki muu tuoksullaan karhuja houkutteleva irtaimisto. Mukaan luettuna kynttilät ja hammastahnat. (Karhut kun tykkää harjata hampaansa kynttilänvalossa.)

Astioita pestessäkin pitää ottaa luonto, ja ne karhut, huomioon. Pesuaineita ei vuoristopuroihin saa päästää, mutta nallevaaran takia astioista pitää silti saada rasva ja ruuantuoksut pois. Siksipä astiat pitää hieroa huuhtelun jälkeen esimerkiksi havunoksilla, tai muilla tuoksuvilla kasveilla. 

Monilla vaelluksillani olen tyhjentänyt kotoa tuomani juomapullot jo kauan ennen vaelluksen päättymistä, ja juonut sitten lopun aikaa suoraan vuoristopuroista. Autuaan tietämättömänä siitä, millaiseen vaaraan olen siinä itseni asettanut. Siis sitä ihanaa, jääkylmää, kristallinkirkasta vuoripuron vettä hörppiessäni. Mitäs vaarallista siinä nyt voisi olla? No giardia-bakteeri. Googlaamalla voisi saada sen käsityksen, että tämä pöpö pesii lähinnä kakkaisissa olosuhteissa, mutta kyllä se kuulemma tutkitusti kirkkaista, koskemattomista vuoristopuroistakin kovasti diggailee, nimenomaan täällä Adirondackeilla. Liekö Keskiveli joutunut pari vuotta sitten giardian uhriksi, kun hörppäsi metsässä vettä purosta. Kamala tauti siitä tuli, mutta onneksi tuo puro oli melkein meidän takapihalla. Enpä halua kuvitellakaan, millaista olisi potea päiväkausia kestävää, tuskallista ja rajua vatsatautia jossain hevon kuusessa.

Täytimme reissun aikana kyllä pullojamme vuoristopuroista (mistäs muualtakaan), mutta tarkan protokollan mukaan. Litraan purosta pyydystettyä vettä tiputettiin kaksi joditablettia. Pullo suljettin ja jatkettiin matkaa. Viiden minuutin kohdalla pullon korkkia piti hieman raottaa, ja pullo kiepsauttaa ylösalaisin niin että reunat saivat huljautuksen jodilla käsitellystä vedestä. Sitten korkki taas kiinni, ja etiäpäin. Puolen tunnin kuluttua vesi oli valmista juotavaksi. 

Itselläni oli mukana urheilujuomajauhetta, jota sekoitin veteen paitsi ylimääräisen energian toivossa, myös siksi että se peittäisi joditablettien ja/tai luonnonveden maun. Totesimme, että urheilujuomajauhe ja jodi synnyttävät mielenkiintoisen kemiallisen reaktion! Vaelluksella juomani vesi oli syvän tummanpunaista. Vähän kuin olisi viiniä tirponut. 

Toisen vaelluspäivän aamuna viini olisikin ollut poikaa. Nousu Sewardille oli poikkeuksellisen pitkä ja haasteellinen vaikeakulkuisessa maastossa, jota täplitti siellä täällä vielä lumikinoksetkin. Kiipesin, puhkuin ja puhisin, revin itseäni oksiin ja kompastelin juuriin. Mietin edessä olevia kymmeniä kilometrejä ja kolmea huippua. Emme olleet sinä päivänä päässeet vielä yhdellekään huipulle, ja olin jo ihan töttöröö. Ahdisti ja vitutti. Olipa taas helvetillisen hieno idea lähteä viettämään kaunista päivää näin paskamaiseen puuhaan. Mutta kun ei täältä pääsisi poiskaan, muuta kuin jatkamalla eteenpäin. Loputonta vuorenrinnettä. 

Mutta kuten aina, huippu tuli. Ja kun siinä istuimme, eväitä esiin kaivellen, uskaltauduin avautumaan vaelluskumppanilleni. Että en minä taida olla mikään oikea vuorien valloittaja olla, kun tuolla tavalla tunnen. Kun tulee tuollaisia hetkiä, joina vihaan vihaan vihaan sitä mitä olen tekemässä. Ja menen melkein paniikkiin siitä ajatuksesta, miten kaukana kaikesta olen, ihan luonnon armoilla. Kaveri hymähti ja sanoi, että sellaista se on. Juuri sellaista. 

Hulvattomat rakot siitä reissusta tuli. Ja hulvaton voittajaolo.