"Get off the ice. RIGHT NOW!!!!! Have a good night." Periamerikkalainen loppukaneetti toki keventää hieman tunnelmaa, mutta kiukku kuultaa senkin läpi.. valmentajan karjaisu kajahtaa olympialaisiin rakennetussa jäähallissa erinomaisella akustiikalla, ja minun on pakko nostaa katseeni jännittävästä dekkaristani. Jaahas, siellä sitä taas mennään... Sama 7-vuotias, joka on heitetty ennenkin pihalle treeneistä, marssii uhmakkaasti kohti pukuhuonetta valmentajan jäädessä kaukaloon pudistelemaan päätään ja hieromaan käsivarttaan, johon on juuri saanut mojovan iskun kyseisen tenavan mailasta. Jääköhän siihen yhtä komea mustelma kuin Pikkuveljen joukkuekaverille, jota tämä treeneistä poistettu pikkupaholainen viimeksi hakkasi kun treenit eivät sujuneet lapsen mielen mukaan?

Alakouluikäisen lapsen väkivaltaisuus on toki kammottava piirre, mutta yhtään enempää sympatiaani ei saa Keskiveljen joukkueeseen kuuluva 11-vuotias Itkupilli. Hän pillahtaa itkuun, jos tulee kolmanneksi treenien luistelukisassa. Hän itkee, jos ei saa pariharjoitukseen sitä kaveria jonka olisi halunnut. Jos on unohtanut juomapullon kotiin ja on jano. Hän parkuu, jos hän kaatuu pelissä (oli se sitten vastustajan tai omaa syytä). Jos ei onnistu läpiajossa. Ja silloin hän vasta vollottaakin, jos vastustaja tekee voittomaalin.

Eikä tämä itku ole mitään hoivavietin herättävää murheellista kyynelehtimistä, vaan ällöttävää kitinää ja vingahtelua jota usein säestää agressiivinen elehtiminen. Verenpaine nousee kun sitä seuraa pelkästään katsomosta käsin, enkä yhtään ihmettele Keskiveljen fiiliksiä kun hän manailee, että lopettaa kohta koko jääkiekon ellei tuo Itkupilli ala käyttäytyä. 

(Tässä kohtaa mainitsen turhat stereotypiat karistaakseni, että vaikka sekä Pikkuveli että Keskiveli pelaavat sekajoukkueissa joissa on sekä poikia että tyttöjä, tämä Hakkaaja on tyttö ja Itkupilli on poika. Toisekseen, jos joku on innoissaan vetämässä sitä johtopäätöstä että jääkiekon pariin hakeutuu mentaalisesti arveluttavia tapauksia, voin kertoa että on näitä muuallakin.) 

Ja mitä yhteistä on Hakkaajan ja Itkupillin vanhemmilla? Se, että he ovat kerrassaan mahtavia tyyppejä. Hauskoja, mukavia, kohteliaita, positiivisia, empaattisia, rentoja ja reippaita. He eivät turhautuessaan pätki muita, tai kitise turhista. Heillä on muitakin lapsia, jotka ovat samanlaisia huipputyyppejä kuin he itse. Ja sitten heillä on nämä "haasteelliset" lapset. Tiedän myös todella kunnollisia, ihania ja silminnähden parhaansa tekeiviä vanhempia, jotka eivät ryyppää, polta eivätkä käytä kahvia vahvempia nautintoaineita. Silti heillä on teinejä, jotka jäävät toistuvasti kiinni tupakoinnista tai karkaavat kesken perhejuhlan kadulle, josta konttaavat kotiin ympäripäissään oksennellen.

Kauan sitten eräässä vanhempainillassa puitiin kouluhäiriköintiä ja -kiusaamista. Eräs isä käytti puheenvuoronsa julistamalla, että kaikki tällainen ei-toivottu toiminta on lähtöisin huonoista kodeista. Että tätä ei tapahtuisi, jos vanhemmat kasvattaisivat lapsiaan. Tämä koira älähti, sillä kalikka kalahti. "Ei se kyllä ihan noin ole." Se oli ainoa minkä pystyin sanomaan, sillä ääni sortui jo siinä kohtaa. Se oli minun lapseni, joka oli juuri hiljattain käynyt luokkakaverin kimppuun. Teutaroinut sekä opettajaa että rehtoria vastaan, heitellyt tuoleja ja pulpetteja. Eikä se ollut ensimmäinen kerta.

On ihan selviö, että lapsen ja hänen elämänsä voi pilata tietyillä toimintatavoilla. Mutta voin myös tänäkin päivänä rehellisesti väittää, että en todellakaan tiedä mitä tämän yhden kanssa teimme niin totaalisen väärin tai toisin kuin muiden lastemme kanssa. Inhimillisiä vanhemmuuden pikkufiboja kyllä tein ja teen edelleen kaikkien kohdalla, mutta mikä oli se kardinaalimunaus joka yhden kohdalla johti tiettyihin seurauksiin? Häntä palkittiin oikein tekemisestä, väärin tekemisellä oli myös hintansa - ihan kuin muillakin. Väitän, etten ole kenenkään muun lapseni kanssa jutellut niin paljon kuin tuohon aikaan juttelin tämän kapinallisen kanssa. Muut saivat nukahtaa omin avuin, tämän lapsen sängyn laidalla istuin illasta toiseen, tunnista toiseen: kysellen mitä hänelle kuuluu, mikä mättää, selittäen miksei noin voi toimia, miten kannattaisi toimia.

Lopulta sitten päädyttiin perheneuvolaan ja terapiaan. Me, kunnollinen perhe, joka viljeli sekä rakkautta että rajoja.

Vaikka noista ajoista tuntuu olevan jo pieni ikuisuus, edelleen pelästyn kun koululta tulee puhelu. Joku toinen vanhempi miettii ensimmäisenä "kuka nyt on sairastunut?". Minun ensimmäinen ajatukseni on "mitä se nyt on tehnyt?". Pikku hiljaa uskallan kuitenkin jo koputtaa puuta: ehkä tästä lapsesta on kuitenkin kasvamassa kunnon kansalainen, upea ihminen ja toivottavasti jollekin onnentytölle ihana mies. Vaikka Hakkaaja ja Itkupilli eivät onnistu herättämään minussa sympatiaa, heidän vanhempiaan kohtaan sitä kyllä löytyy. Elämän arpapelissä heitä heitettiin lapsella, joka itsepäisesti kasvaa vähän kieroon vaikka vanhemmat näyttävät kuinka suoraa mallia. Se on turhauttavaa. Se on noloa ja aiheuttaa syyllisyyttä, sillä helpommat arvat saaneiden mielestä kaikki paha on lähtöisin epäonnistuneista vanhemmista ja huonoista kodeista. Mutta näiden haastearpojen kohdalla ei riitä, ettei tee mitään väärin. Heidän kohdallaan tarvitaan kikkakolmosia, ekstrapanostusta, verta, hikeä ja kyyneleitä sekä varmasti aimo pläjäys hyvää onneakin, että Hakkaajasta ja Itkupillistä tulee täysin yhteiskuntakelpoisia yksilöitä, upeita naisia ja miehiä kuten vanhempansakin. Tsemiä näille vanhemmille, hyvin te vedätte.