Lake Placidin koululaiset viettivät tällä viikolla talvilomaa maanantaista keskiviikkoon. Oikeastaan varaslähtö tuli otettua jo viime perjantaina, kun lunta tuprutteli taas vaihteeksi siihen malliin, ettei koulupäivää saatu mitenkään järjestettyä. Lapset tunnetusti elävät hetkessä ja olivat yllättävästä vapaapäivästä innoissaan, lainkaan surematta ylimääräisen KESÄISEN vapaapäivän menetystä. Systeemi kun on se, että "lumipäiviä" on budjetoitu lukuvuoteen viisi kappaletta, mutta jos niitä jää talvella pitämättä, ne annetaan pidennettyinä viikonloppuina touko-kesäkuussa. No, tämä nyt oli meillä päin vasta ensimmäinen snow day tälle talvelle, joten vielä on toivoa saada neljä maanantaita tai perjantaita vapaaksi keväällä. Monissa paikoissa ympäri pohjoisia osavaltioita snow day -budjetit on kulutettu ja ylitetty jo moneen kertaan, ja koululaisrukat joutuvat näillä näkymin hajoamaan pulpettiensa ääreen useanakin keväisenä lauantaipäivänä..

Meidän talviloma muodostui kunnon HIIHTOLOMAKSI. En heti keksi lajia, johon liittyisi jalkoihin kiinnitettävät liukumisvälineet ja jota EI olisi meillä talviloman aikana harrastettu. Luistimet nyt toki kävivät joka ikisen perheenjäsenen jalassa vapaiden aikana. Keskiveli vietti yhden kokonaisen päivänä Whitefacen rinteitä lasketellen. Lumilautailuun otettiin tuntumaa, kun hankin pojille sellaiset simppelit marketlumilaudat. Jopa Pikkuveli onnistui tasapainoilussaan yllättävän hyvin, vai mitäs sanotte tästä:

http://www.youtube.com/watch?v=FPygn_zefHM&feature=youtu.be

Mutta ei siinä vielä kaikki: tänään tästä samasta tyypistä kuoriutui myös yhdistetyn mies! Palatessamme Pikkuveljen kanssa murtsikkaa hiihtämästä päätimme hetken mielijohteesta pysähtyä hyppyrimäillä - niillä samoilla, jossa Jouko Törmänen voitti vuonna 1980 olympiakultaa. Siellä oli sattumoisin meneillään lasten "Learn To Fly" -koulu. Pikkuveljellä oli sopivasti monot jalassa, ja mäkivalmentaja kysyi oliko poika tulossa mukaan. Minä olin niin järkyttynyt pelkästä ajatuksesta lentävästä Pikkuveljestä, etten saanut sanaa suustani. Pikkuveljen vastaus oli jotakin epämääräistä nyökkäyksen ja pään pudistuksen väliltä, joten seuraavaksi valmentaja kysyi nimeä. Sen selvittyä päätös oli tehty puolestamme: Lake Placidin hyppyreissä oli käynyt suomalainen viimeksi ihan liian kauan sitten, Pikkuveljen oli TULTAVA kokeilemaan! Janne Ahonenkin kuulemma oli sitä mieltä!

Joku (joka oli huomattavan paljon enemmän täpinöissään kuin minä) kaivoi jostakin esille valtavan pitkät mäkisukset ja joku toinen pikkuiset monot. Pikkuveli sonnustettiin varusteisiin, kypärä iskettiin päähän ja lasit silmille, ja eikun hyppyrin nokalle. Kiipesin sinne itsekin, mutta ilmoitin etten aio katsoa. K10 mäen alastulorinne oli näyttänyt alhaalta päin kakunpalalta, mutta näin sieluni silmin Pikkuveljen kyntämässä sitä naamallaan torpedon vauhtia, jättiläismäisten suksien hakatessa selkää kaikkien mahdollisten nivelsiteiden paukkeessa ja katkeilevien solisluiden ryskeessä.

Mutta pakkohan sitä oli luomien raosta kurkistella, kun valmentaja päästi irti ja pieni kultamuruni syöksyi kohti tuntematonta kyyryasennossa, kädet selän takana ja katse tiukasti eteenpäin. Vähän jalat tutisivat (siis Pikkuveljellä, omanihan nyt olivat täysin vetelät), mutta ehjänä ja pystyssä hän liukui alas saakka. Ja sitten toisen kerran. Ja kolmannen. Neljännen, ja viidennen. Homma sujui niin mallikkaasti, että valmentaja olisi antanut Pikkuveljen nousta hyppytorniin saakka alastulorinteen tahkoamisen sijaan. Olin kuitenkin saanut tarpeekseni kurkussa takovasta sydämestä, ja eihän mulla ollut edes kameraa mukana kun tämä aluevaltaus oli tullut niin puskista! Ensi keskiviikkoa siis (kauhulla) odottaen.