Kelasin eilen ennen nukkumaanmenoa viimeisintä blogikirjoitustani niin, ettei meinannut uni tulla. Alkoi harmittaa, että olin noin mennyt arvostelemaan suomalaisia. Mutta tehty mikä tehty. Tämä on vain merkki siitä, etten olekaan (onneksi) niin amerikkalaistunut kuin vielä eilen ajattelin. Amerikkalainen ei kuuna päivänä levittelisi julkisuudessa kyseenalaisia mielipiteitä kansanveljistään ja -sisaristaan. Amerikkalainen on ylpeä kaikesta, mitä toinen amerikkalainen tekee, oli se miten pöhköä tahansa. Tai korkeintaan jättää kertomatta kaikki negatiiviset seikat.

Tämän aamun rullaluistelulenkillä olin sitten jo toistamiseen aika epäamerikkalainen. Ampiaisen ja minun lentoreitit kohtasivat suuni korkeudella, ja niinhän se ressukka sitten joutui pistämään minua kieleen kun imaisin sen vauhdissa mukaani. Sattui ihan .....nasti. Pysähdyin räkimään tien poskeen, silmissä näkyi pelkkiä tähtiä ja kädet tärisivät niin, etten saanut juomapulloa osumaan suulleni, vaan vedet ryöppysivät pitkin paitaa. Hämärästi muistan, että juuri silloin ohi juoksi joku joka (tietenkin) kysyi, miten menee. Sillä hetkellä en kerta kaikkiaan voinut valehdella. Nostin muistaakseni vaan kättä ja irvistin iloisesti.

Kahdella vanhimmalla pojalla alkaa tänään neljä päivää kestävä oman seuran lätkäleiri. Olen tosi kateellinen. Tekisi niin mieli päästä jo itsekin spurttailemaan mustan kuminpalan perään, mutta vielä kaksi kuukautta olisi maltettava. Tämä päättyväkin viikko on ollut vahvasti jääkiekkohenkinen. Suomileijonien alle 20-vuotiaiden maajoukkue osallistui täällä Lake Placidissa "evaluation campille", jossa oli mukana myös Ruotsin ja USAn joukkueet. Katsomo oli pelien ajan täynnä NHL:n head huntereita bongailemassa nousevia tähtiä. Lisäksi katsomossa oli viisi suomenlippua heiluttavaa tyyppiä. Ruotsi-pelissä pienimmällä niistä oli toiseen poskeen maalattu siniristilippu ja toiseen poskeen numerot 6-1. Aina kun Suomi teki maalin, pienin kipitti tanssahtelemaan ruotsalaisten vaihtoaition viereen isoa Suomen-lippua heiluttaen. Hähhähhää.

Perjantaina, kun pelit olivat ohi, kutsuimme joukkueen johdon ja huoltoryhmän meille yömyssyille. Muut istuivat sohvalla, mutta päävalmentaja Helmisen Raipe istui nojatuolissa. Isoveli ei tiennyt miten päin olisi ollut kun sellainen suurmies istuu MEIDÄN OLKKARISSA. Ja olihan se aika hienoa minustakin, piti ihan laittaa hajuvettä ja huulipunaa. Suunnittelimme, että Raipen käyttämä nojatuoli jäädytetään ja hinataan sen merkiksi köysillä olkkarin kattoon. Vuoden päästä, kun joukkue saapuu taas samaiselle leirille ja toivottavasti myös kyläilemään meille, tuoli voidaan ottaa alas katosta Raipea varten. On se niin hiano miäs ja hyvä ihminen.

Ps. Kävimme eilen katsomassa elokuvan "30 minutes or less". Katsoin aiheelliseksi uhrata tilaisuutta varten yhden neljästä Suomesta tuomastani supersalmiakkipussista. Kaveriksi ostin kirpeitä remmejä. En ehkä tiedä mitään parempaa makuyhdistelmää, kuin kirpeiden hedelmäkarkkien ja supersalmiakkien räiskyvän liiton. Vuohenjuusto + aurinkokuivattu tomaatti on tosin vaarallinen kilpakumppani..