Huh heijaa.. Lake Placid Blue Bombersin vuoden tärkein varainkeruutapahtuma eli Lake Placid International Hockey Tournament on jälleen paketissa. Viikonvaihde tiesi tauotonta lätkähulinaa torstai-illasta sunnuntai-iltaan kolmen pojan pelien ja omien toimitsijatehtävien muodossa. Toisin sanoen 26 matkaa jäähallin ja kodin välillä. Huoh!

Eräs viikonlopun tehtävistäni oli pistää kasaan arvottavaksi tarkoitettu kori jollain tietyllä teemalla. Muut seuran "korivastaavat" kuuluivat pistävän kasaan herkkukoreja, kauneudenhoitokoreja, seurapelikoreja, lemmikkitarvikekoreja ja niin pois päin. Minä tiesin aiempien koriarpajaisten perusteella, että "ässäarpa"-korit ovat himoittuja, joten päätin koota sellaisen. Kerjäsin parin viikon ajan muilta kiekkovanhemmilta rahaa ja ostin niillä sitten keskiviikkoiltana läjän arpoja. Koska pelkkä arvoilla täytetty kori tuntui jotenkin tylsältä ajatukselta, pääsin luovuuteni valloilleen ja kokosin rahapuun. Hankin arpojen lisäksi siis jonkin sortin ruukkukasvin (olisikohan ollut nimeltään atsalea?) ja koristelin sen oksiston arvoilla. Sitten sellofaani ja rusetit ympärille ja tyytyväisenä nukkumaan että ehtisin kiikuttaa korin turnaustoimistoon heti ensimmäisen turnauspäivän aamuna.

Torstaiaamun valjetessa keittiön pöydällä odotti kuitenkin katastrofi. En todellakaan ole mikään hortonomi, joten en tullut ajatelleeksi että se saakutin atsalea loisi sellofanin sisälle mikrotason sademetsän.. Ja kukas arvaa, mitä tapahtuu pahvisille arvoille sademetsässä? Nehän kostuvat ja menevät hauskasti rullalle!

Onni onnettomuudessa oli, että raaputuspinnat eivät olleet vettyneet pilalle. Eivätkä ne myöskään sulaneet hiustenkuivaajan käsittelyssä, jolla epätoivoisesti kuivatin arpoja. Kuivauksen jälkeen arvat saivat vielä loppukäsittelyn kirjahyllyn sisällön alla.. siinä tilanteessa kadutti, että olen viime aikoina suosinut kirjahankinnoissani mahdollisimman kevyitä pokkareita.

Siitä tuli sitten pelkkä tylsä arpakori ilman atsaleaa, joka jäi koristamaan keittiön pöytäämme. Muuten viikonloppu meni mukavasti, ja vaikka kiirettä pitikin, tuntuu jo vähän haikealta ajatella että elämäni ensimmäinen lätkävalmentajakausi on viikkoa vaille paketissa. Joukkueeni lapsipersoonallisuudet ovat peleissä aiheuttaneet valmentajalleen harmaita hiuksia ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä, mutta juuri ne tilanteet ovat surkuhupaisuudessaan tietenkin kaikkein mieleenpainuvampia. Otetaan nyt vaikka Haley-neiti, joka kirkaisee aina naisellisesti ennen kuin kumpsahtaa pelin tiimellyksessä pepulleen tai menettää kiekon vastustajalle.

Tai Jack, joka ei vieläkään (pysy välttämättä pystyssä eikä) ihan ymmärrä mikä on paitsio, vaan saattaa täysin varoittamatta lähteä epätoivoisesti hökeltämään keskialuetta kohti myös silloin, kun ollaan omalla puolustusalueella. Hyökkäystilanteessa paitsio ei yleensä tule sitten pieneen mieleenkään...

Tai maalivahtimme, aina iloinen ja huoleton Anders, joka ei todellakaan ole mikään luottoveska. Jos Anders joskus sattuu torjumaan pahan vedon, hän todennäköisesti alkaa hurjana tuulettaa katsomon suuntaan huudelleen "MOM! DAD!!!! Did you see that!!!?" - vaikka kiekko on vielä täysin pelattavissa ja seuraavassa hetkessä sitten hänen takanaan....

Entä sitten Justin. Ystäväni Claudyn poika, joka näyttää juuri niin suloiselta kuin libanonilaistaustainen poika vain voi näyttää. Tumma, kihara hiuspehko... Kaunis, leveä hymy valkoisine hampaineen... Suuret, ruskeat silmät, joiden katse vielä tuo mieleen koiranpennun, mutta kymmenen vuoden päästä luultavasti jotain ihan muuta. Kaiken kukkuraksi Justin on herrasmies henkeen ja vereen. Joka kerta, kun avaan hänelle vaihtoaition oven, hän katsoo silmiin ja lausuu painokkaasti "Thank you, coach" vaikka pelitilanne olisi kuinka kiihkeä. Tämä kaikki huomioon ottaen on vaikea käsittää, että Justin on joukkueemme ehdoton jäähykuningas. Taklauksista, poikittaisista mailoista, koukkimisista ja kampituksista tuomittuja kaksiminuuttisia ropisee joka pelissä.. ja kun poikaa niistä jäähyn jälkeen ripittää ja pyytää taistelemaan kiekoista vähän maltillisemmin, hän katsoo taas vakavana silmiin. "I'm sorry, coach." 

Ihan oma lukunsa on tietysti Keskiveljen draama, mutta sitä en joudu kaipaamaan. Jääkiekon spring league jatkuu Keskiveljen ja Isoveljen osalta vielä neljä viikkoa, ja sitten voidaankin alkaa jo odotella lacrossekenttien sulamista..